Valokuvatorstai saa pohtimaan aiheitaan pitemmäksi aikaa. Tämän viikon haaste, Räiskyvä, vie ajatukset värien maailmaan, vaikka oikeastaan kyseessä onkin ääni. Tämä osoittaa, kuinka lähellä toisiaan ovat väri ja ääni, ne ovat löydettävissä toistensa takaa, toistensa lomista, ääni värissä ja väri äänessä. Kun näitä sekoittaa huomaa, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen, mikä vaikutus väreillä on aivoihin. Saman tekee ääni. Jäin miettimään, eritämmekö mekin koko ajan väriyhdistelmiä, joiden koostumus on jatkuvassa liikkeessä ja värähtelyssä.
Kun etsii oikein räiskyviä väriyhdistelmiä, riittää muutama minuutti, kun tulee levoton ja huono olo, niin että on paettava ulos harmaaseen marraskuuhun. Ja siinä samalla huomaa marraskuun merkityksen. Me emme kestäisi ilman marraskuun rauhoittavaa ja tasoittavaa harmaata. Ilman niitä elämä pursuisi yli, liika on liikaa, väreissä, elämyksissä, äänissä, kaikessa. Vai mitä sanotte alla olevista kuvista?
Vuosi vuodelta olen alkanut pitää yhä enemmän marraskuusta. Se on levon kuukausi. Riisuutumisen ja pelkistymisen aikakausi, siinä ollaan lähellä elämän peruskysymyksiä. Harmaan sävyt kiehtovat mieltä ja samalla rauhoittavat.
Harmaa. Se ei huuda, se ei lyö hengiltä, se tasoittaa, rauhoittaa, syventää, hiljentää, se on hengähdystauko kaiken hehkumisen keskellä. Harmaa, valon ja pimeän välissä, keskellä elämää, ei yö eikä päivä vaan aamu jossa on mahdollisuus. (Riikka Juvosen ajatuksia lyhenneltynä)
Värien löytyminen vie uuteen maailmaan. Kuulun niihin, jotka eivät jaksa lukea käyttöohjeita ja joille tuntuu muutamakin vaihtoehto olevan jo liikaa. Valokuvaamisesta en ymmärrä mutta kiehtovaa se on, vaihtoehtoja tuntuu olevan jo liiaksikin tavallisessa digipokkarissa. Tämä vaihtoehtojen runsaus ja hallitsemattomuus meidät lopulta elämässä uuvuttaa; jos pitäisi saada kaikki, päästä kokeilemaan kaikkea eikä millään ehdi.
Rupesin kokeilemaan kameran mukanaan tulleen ohjelman vaihtoehtoja. Väritasapainoja ja jotain kummia käyriä liikuttelemalla ja säätelemällä kuvasta löytyi uusia ulottuvuuksia. Se sai miettimään, mikä on taidetta, mitä kaikkea voi tehdä, että se on vielä oikeaa, milloin kyseessä on valokuva ja vielä minun ottama valokuva ja milloin se on menettänyt itsensä ja muuttunut joksikin muuksi, joksikin abstraktiksi, joksikin koneen tuotteeksi. Onko yllä oleva valokuva? Mistä sen siksi tunnistaa? Ja toisaalta tuo että kuva on menettänyt itsensä ja muuttunut joksikin tunnistamattomaksi, joksikin muuksi, joksikin, jonka jokainen näkee omalla tavallaan, onkin paljon antoisampaa kuin se alkuperäinen kuva, jonka jokainen tunnistaa. Taiteilijoiden maailma on varmaan hyvin rikas ja antoisa maailma.
Pysähdyin kuvaan, annoin sen elää mielessä yön yli. Ensin se oli vain punaista ja mustaa. Niin punaista ja mustaa. Mitä kaikkea se on? Rakkauden ja kuoleman värit. Kun punainen veri kuivuu, se muuttuu lopulta mustaksi. Siinä on sodan pauhu. Karjalainen heimo keskellä kylmää marraskuuta kulkemassa kohti tuntematonta. Hankeen ammuttu lehmä pimeässä yössä. Pieni tyttö, joka on kadottanut vanhempansa. Syntymän ihme evakkojen härkävaunussa. Mielen hiljentämällä kuva alkaakin puhua. Mutta siihen tarvitaan aikaa ja hiljaisuutta. Tätä marraskuuta. Ehkä toukokuussa tuo sama puna-mustakuva olisi puhunut ihan eri asioita.
Oikeastaan alkuperäisessä kuvassa on kallion kumpareella kasvava männyn taimi, joka kärsii ravinteiden puutteesta ja jossa on myös taimen syysvärit nähtävillä. Mutta alkuperäinen kuva antaa vähemmän tilaa tulkinnoille kuin värimuunneltu. Vaikka toki siinäkin on omaa symboliikkaa nähtävillä. Jokainen voi nähdä siinä omat tulkintansa. Antoisaa!
Alla värimuunnelmia pienestä männyntaimesta ja lopuksi aito kuva. Yritin saada aikaan kuvan migreenistä mutta en vielä onnistunut siinä. Ehkä senkin synnyssä on värien värähtelyillä osuutensa?
Kyllä nämä toimivat hyvin migreenin syntykuvina. Ja sehän on räiskähtelevä tila. Epätoivottu tosin.
Ennen muinoin marraskuu todellakin oli minullakin levon kuukausi. Nykyisin se ei enää valitettavasti voi olla sitä, silti kroppa oireilee vanhan sisään rakennetun kellon mukaisesti ja huutaa päästä hautautumaan jonnekin pehmeään.
Punanen on väriltään mielestäni jo itsessään räiskyvä.
Mä kanssa saan voimani ja virkeyteni auringosta, ja kun on harmaata, niin mielikin on yhtä harmaa.
Mutta hienoja kuvia kaikki, mutta alkuperäisen valitsisin itselleni katseltavaksi, ettei se migreeni iske, niinkuin lepiskin mainitsi.
Hienoa ajattelua ja pohtimista!
Kiitos!
Eikä luonto kuitenkaan ole vain harmaa ja väritön, vihreäkin on syvempi harmaata vasten.
Ja hassua, räiskyvän tosiaan mieltää ensin väriksi.
Mikään noin tuttu ei tosiaan ensimmäisestä kuvasta tullut mieleenkään.
Lepis, totta, ei kovinkaan kauaa tarvise näitä kuvia katsella kun migreeni tulee. Toivotaan että joskus voit palata siihen tilaan, jolloin marraskuu suo levon.
Harakka, kiitos, lisää uutta miettimistä annoit punaisesta. Toivotaan että aurinkokin tulisi sinua piristämään.
Isopeikko, juu, takaisinpäin katsoessa kaikki näyttää niin paljon selvemmltä.
Aimarii, se on hienoa energiaa se, löytämisen arvoista. Onnea löydön johdosta.
Kaanon, kohta varmaan helpottaa, sitä toivottelen.
MK, sukulaissieluja ollaan. Marraskuun metsän vihreys ihastuttaa ja puhuttelee joka kerta, kun siitä voi nauttia. Kun kaikki muu on mennyt, jää sammaleet ja havujen vihreys. Ja kuinka monenlaista viheriää!
Marjukka, vilkaisin kuvaa uudelleen ja kyllähän siinä selvästi migreenin valot vilkkuvat. Huh!
Kiitos kaikille kommenteista, ne avasivat taas uusia näkökulmia.