Kuin vesipisara, putoamaisillaan, ja aurinko, sen tehtävä

Lähettääkö elämä merkkejä jo ennakolta tulevasta, kuten kuolemasta, ilmoittaako se  tulostaan alitajunnan kautta, levittäytyykö näkymättömästi mieleen ja kehoon kuten syöpä ihmisen elimistöön? Siellä se on, vaikka emme siitä tiedä kuin vasta paljon myöhemmin. Jotkut herkimmät ihmiset tuntevat tämän kosketuksen jo ennen tietoa, jo ennen lopullisia tapahtumia.

Uskon, että on olemassa tämän näkyväisen maailman lisäksi paljon muutakin, paljon näkymätöntä, järjen ulkopuolelle ulottuvaa, selittämätöntä, uskon, että tämä näkyväinen on vain jäävuoren huippu, että pinnan alla on suurin osa. Ja luulen, ettei mikään tapahdu äkisti, yllättäen, sattumalta, vaan että kaikki on jo valmista, valmiiksi suunniteltu aikoja sitten. Tämä ajatus tulee monesti mieleen, kun luen Liisa Mäntymiehen kirjaa Suru, ankara ilo.

”Joskus elämä sytyttää tuleen, niin että ei vain tiedä vaan myös tuntee olevansa olemassa. Silloin tajuaa, mitä olemassaolo tarkoittaa, että se on dynaamista ja yhtämittaista tanssia, yhtäaikaista syntymää ja kuolemaa, saavuttamista ja luopumista.

Olin kerran harjaamaisillani hiuksiani, kun oivalsin, että kaikki mitä teen on rukousta, että kaikki on pyhää ja hiukseni ovat todella lasketut samoin kuin varpusen höyhenet; Jumala on niissäkin. Ja koska niin on, antaudun jatkuvaan oivaltamiseen, uudestisyntymiseen. Olen vesipisara, joka välkähtää kun valo osuu siihen.” s. 33

Kirjassa kerrotaan pienistä vihjeistä, jotka valmistivat miehen kuolemaa, mutta joita ei silloin ymmärtänyt. Hän kertoo viisi päivää ennen miehen kuolemaa nähdystä unesta, jossa serkusta oli tullut nunna ja hän suositteli asiaa myös kirjailijalle.

”Sanotaan, että unissa näkee vain tärkeitä asioita, ja että alitajunta hoitaa paljon. Kaikkea ei tarvitse tehdä itse” s. 32

Mietin lukiessa omia kokemuksia. Lapsena kuulin kertomuksen, että naapurin pihalla iltahämärässä oli liikuskellut tumma hahmo, joku oli sen ikkunasta nähnyt. Muutaman päivän jälkeen oli yksi perheenjäsenistä kuollut. Kertoja sanoi, että tuo tumma olento oli tullut hakemaan vainajaa. Sen jälkeen olin aivan peloissani pimeällä, en uskaltanut aluksi mennä edes vessaan. Pelkäsin kuolemaa niin, etten välillä saanut ilmaa.

 Kirjassa kirjoittaja  kertoo, kuinka uudenvuoden tinaa valettaessa tulee vene, jonka masto menee kahdesta kohtaa poikki ja siitä tulee hirveän paha olo. Kesällä tulee keskenmeno ja elokuussa kuolee mies. Sitä se kahdesti poikki mennyt masto oli. Kirjailija kertoo Ericistä, jonka vaimo on aavistanut kuolemansa. Katso, nyt olen kuollut, vaimo oli sanonut usein, ja käynyt pitkälleen.

”Mekin aavistimme Ollin kuoleman, mutta ajatusta ei hevillä päästä tietoisuuteen. Jälkeenpäin olen muistanut monia vihjeitä. Minulle ne merkitsevät lohtua ja ymmärtämistä, ei uhkaa….s. 42

Tinanvalu ja muut enteet eivät ole taikauskoa, vaan osoitus siitä, että ihminen on avoin eikä suljettu olento. Joskus on mahdollista ymmärtää viestejä, joita lähetämme itsellemme.

Ollin kuolema ei ollut pelon toteutumista vaan alun ja lopun yhtäaikaisuutta. Asiat eivät esiinny paljaina. Ne ovat toisiinsa kietoutuneina; paha on hyvän sisässä, hyvä pahan…

Olin nähnyt elämämme eheänä, yhtenäisenä muotona, jossa kuolema oli paluu. Se poistaa toivottomuuden mutta ei surua, pelkoa ja ahdistusta” s.   43

Kirjaa lukiessa muistin, kuinka mies kertoi, että elämänsä viimeisenä iltana minun äiti oli käynyt jättämässä hyvästit hänelle. Iltayöstä äitini oli laskenut kätensä miehen hartioille ja sanonut: ”Hei sitten.” Tämän olin jo unohtanut, tämän yhteyden. Viimeisenä aamuna, kun mies lähti töihin, hän sanoi: ”Hei sitten.” Olin omissa ajatuksissani ja vastasin liian hiljaa, niin ettei mies kuullut. Hän meni ulko-ovelle ja palasi takaisin ja tuli sanomaan uudelleen: ”Hei sitten,” ja jäi odottamaan, että vastaisin. Aivan kuin se olisi ollut tärkeää. Tiesikö hän, aavistiko? Aiemmin hän oli kertonut unesta, jossa minun äiti ja isä olivat tulleet hakemaan häntä. Hymähdin asialle, no, ne nyt ovat vain unia. Ja kuinka monta kertaa mies oli sanonut, että hän kuolee nuorena, tai ettei sitä tiedä, montako päivää on enää jäljellä. Miehen veli kertoi, että juhannuksena hän oli nähnyt näyn, kun he olivat olleet veneilemässä ja lähestyivät rantaa. Silloin hänen silmiensä eteen ilmestyi lipputanko, siinä oli lippu ja se oli puolitangossa. Joku kuolema oli odotettavissa, mutta kenen, sitä hän ei tiennyt. Veljeksillä kaikilla oli näitä enteiden näkemisen ja enneunien taipumuksia.

Olen kuullut kertomuksen äidin ystävältä, että aina kun joku läheinen kuolee, niin talitiainen tulee koputtamaan ikkunaan. Näin tämä ystävä oli äidinkin kuoleman tiennyt, talitiainen oli tullut verannalle, aivan kuin se olisi oli halunnut sisälle, se oli koputtanut ikkunaan kuin ystävä, joka tulee kylään, aivan kuin se sanoisi: Kuware, katson sinua, et ole yksin.

Luettua:

Suru, ankara ilo, Liisa Mäntymies, Kirjapaja Oy, 1999

Ämpäri

Kuin ämpäri

Olo kuin ämpärillä

Kuvassa keskeltä pihaa maan uumenista kaivettu ämpäri. Pohjaton, ruttuinen, hauras. Jotain luuytimiin asti ulottuvaa liikutusta tuossa löydössä on. Kenen käsissä se viimeksi on ollut? Keiden kaikkien käsissä se on ollut? Kuinka se on hautautunut maahan? Onko sillä kannettu vettä lehmille? Onko siitä juotettu vasikoille jauhovelliä? Onko se isän ja äidin ajoilta vai edellisten omistajien vai kenties sitä edellisten? Määppäs sanomaan!

Määppäs sanomaan. Sitä luen juuri. Antti Sepän kokoamia Säkkijärven sananparsia, saahkunoita ja sanoja. Sama tunne kuin ämpärilöydöllä. Mennyt aika alkaa elää. Ämpäristä ei ole vielä muuta vastaan tullut kuin tämä:

”Juokaa pojat, nyt on miun häät, sano Tapiolan mies ku nosti täysinäisen vesämpärin hääpöytään.”

 

”Juu vastasin miä vaikken ole mikkään ruossalainen.”

 

Kuvaan voisi sopia myös nämä:

”Aikaa enin maailmassa.”

 

”Valkeus nauraa pimeyvven töille.”

 

”Jauhot loppuit, pitää lähteä oravalta lainaamaan, sano Ylmaan isäntä kun pettumessään läks.”

 

Muita löytöjä, muutama esimerkki:

”Mikäs on männessä, kun tuul on lännessä, mut tuul kun kääntyy ittään, ni ei tule mänöstä mittään.”

 

”Ei niin kehnova lintua, ettei höyheniään kanna.”

 

”Älä usko rakas sielu, jotta sika lentää.”

 

”Kassokaa  kassokaa, piru on teht varsan, sano mummo kun näk moottoripyörän sivuvaunun kanssa.”

Lainaukset: Määppäs sanomaan! Säkkijärven sananparsia, saahkunoita ja sanoja. Koonnut Antti Seppä. SKS, 2000.

Olen valmis lähtöön:

       voikukan siemen

joka odottaa tuulta

purjeisiinsa…

                      Irma Telkki: Rahkasammal

Runo Poimittu kirjasta Irma Kilpeläinen: Sinun kanssasi surussa. Kirjassa kuljetaan erilaisten kuolemien kohtaamien ihmisten kanssa pieni hetki. Kirjailija haluaa asettua hetkeksi heidän rinnalleen keskustelemaan menetyksestä ja niistä tunnoista, mitä erilaiset elämän kohtalot ovat tuoneet mukanaan.

Yksi esimerkki puhutelluista:

”Sinun kanssasi, joka

kysyt tehtiinkö kaikki mitä voitiin

Minusta tuntuu että syyllisyys

on meissä niin pinnalla

ettemme uskalla rakkautta edes ajatella.

                      Marjatta Hämeenniemi: Vesi on pehmeintä maailmassa

Ja toinen esimerkki:

”Sinun kanssasi, joka

suret sitä mikä jäi sanomatta

Miksi en koskaan sanonut sinua omenakukkien sisareksi kun olit vielä tässä lähellä?

Minä kai ujostelin. Ja nuo sanat tulivat vasta nyt, kun olet meidän silmiemme edessä niin kaukana.              

 Lassi Nummi: Lähdössä tänään

Jokainen puhuttelukirjoitus alkaa runolainauksella. Sen jälkeen kirjailija puhelee lempeän ymmärtäväisesti surusta sinulle. Hän pyrkii keskustelemaan kanssasi ihan tavallisella tavalla käyttäen niitä tunteita ja ajatuksia, joita arvelee surevalla olevan.                     

Irja Kilpeläinen: Sinun kanssasi surussa, Kirjapaja

Juhlat on juhlittu. Suot rämmitty, metsää kierretty, karpaloita poimittu. Kieli ja kivi ja Kivi jäävät. Kielen päivänä upoudun rämeeseen ja illalla kieleen ja kirjaan ja hullaannun taas niistä niin etten kirjoittamaan ehdi. Että joku osaakin:

”Kieli, jota hän kuulee, on sidottu tähän maahan. Niin kuin purjehtijan kieli on takilaan kirjoitettu, tanskan kieli on Tanskaan sidottu: rannikkoon, saarille, nummille, tammiin, katajiin, purjeisiin, mereen. Siinä on paljon tuulta.

     He puhuvat tundralla tundraa: jokia, poroja, äärettömyyttä. Nenetsin kielen jälki on täsmällinen ja samalla hämärä, sen jälki on ehkä, kuten inuktitutin kielessä, kuten Ainolla. Se on harvoin jos koskaan ei ja kyllä. Nenetsin ja imuktitutin kielen rakenteessa on ujouden rakenne. On, on ja on, ehkä. On vain katsottava nouseeko aurinko vai eikö se nouse. Ehkä vesi virtaa joessa, ehkä jäät ovat jo lähteneet, ehkä vesi seisoo paikoillaan.

     Ehkä taivas on kaunis, ehkä maa loistaa kesällä, ja meri on auki, ehkä, ehkä järven vesi on sininen, ja kuuluu kuikan huuto, ehkä. Niin kuin tämäkin poro, narttaa hyvin vetävä, niin voi olla, ettei se sitä olekaan, se saattaa olla vino, se sattaa olla hukassa, vaikka jutaa selvää keinoa, eikä vinon poron oikaisu aina onnistu, ehkä.

    Nenetsian kielessä ei ole sanaa kiitos. Sitä ei tarvitse sanoa. Se on elämisen ehto. Sama kuin hengittäminen.”

     Petter Sairanen: Naali kulki tundran halki, s. 95 – 96.

Mitä on ihminen ilman kieltä. Koditon ja sanaton. Kun kirjan Aivan karkaa Keskuksesta (koulusta jossa lapsille opetetaan uutta aikakautta, Leniniä ja Stalinia) ja palaa kotiin, hän löytää kylänsä tuhottuna. Tämä on paimentolaisten kohtalo, pienien kansojen ja vähemmistöjen kohtalo niin usein maailman historiassa, kaikkialla maailmassa. Hän on siirtymässä aliseen, kun merimies pelastaa hänet. He eivät osaa toistensa kieltä. He piirtävät. Aivan piirtää kaksi isoa ihmistä ja katkoviivan kaulan kohdalle. Siinä ovat hänen vanhempansa. Siinä on hänen kielensä. Se on tapa puhua sanatonta kieltä. Kirjan alussa kysytään muistin, sanojen ja kielen välistä yhteyttä:

”Onko mahdollista muistaa, ellei siihen ole sanoja? Pukeutuuko muisti sanoihin? Entä mielikuvitus? Onko ensin muisti ja sitten kieli, vai toisinpäin? Onko muisti kielen edellytys? Eläimetkin muistavat, mutta mitä he muistavat? Mitä muisti ihmisessä on? Kun muistamme, se ei pukeudu sanoihin, vaan kuviin, ääniin, tuoksuihin ja tunteisiin. Ovatko kuvat, äänet, tuoksut ja tunteet synnyttäneet muistin ja mielikuvituksen, ja nekö ovat synnyttäneet kielen?”

      Petter Sairanen: Naali kulki tundran halki, s. 13.

Kaivan kuvia, tunteita, viimevuotista. Kuinka kuohuksissa olinkaan, kun kirjoitin lokakuuta, kun elin lokakuuta:

Näin väkevää, näin hentoa : mustassa maassa keltaisia liekkejä, oksalla vesipisara kynttilän yllä,  hanhet suunnistavat etelään, aurinko laskee. Yksi hopeasiipi erkanee parvesta, lentää suon yllä säteilevään pilveen, oranssinpunaiseen.  Kainaloisen kyljessä maistelen juolukkaa suoraan pensaasta, karpaloa ja puolukkaa mättäältä, koko päivän juon syysruskaa lammen rannalla

suopursu
     Kukkii!

Suopursu kukkii lokakuussa.

     viisi hentoa
ja nuput päälle

mikä kuu

kun

Anna ammutaan

ydinkoe yllättää

ja kuulen

Haavikon viimeiset aplodit. Keltamekkoinen kirkkaus laskeutuu hämärtyvälle polulle. Koira löytää mäyränpesän ja vikisee. Hiljaisena huojuu sammaleen sanat, nousee hajoavasta kuntasta samettia, kivien kyljistä, kuusenneulasten vierestä. Tinttien helkähdykset pihlajanmarjapunan yllä. Ihmisen mittainen itku lokakuun kaamoksessa.

Kuinka kuohuksissa silloin olin, kun maakuntalehden haastattelussa haastateltava sanoi, että se oli Annan syytä, se kohtalo. Politiikasta en ymmärrä, en tunne suurta ja mahtavaa, mutta tuo lause järkytti. Tämäkö on oikein? Että jos puolustaa oikeutta, heikompaa, sanaa ja vapautta sanoa,  niin semmoisen saa ampua? Että se on omaa syytä.

Petteri Sairasta lukiessa ajattelen kieltä, tätä suomea. Ajattelen, että jos hän kirjoittaisi ranskaa kuten Andreï Makine, hänen kirjaansa luettaisin ja myytäisiin maailmalla. Pienen kielivähemmistön nautintaoikeuksia on jäädä pimentoon, kirjan kohtalo on päätyä kirjaston hyllyyn, jonka luokse harva löytää. Varsinkin tällaisen helmen kohtalona. Kirjan, joka ei sano suoraan, jonka sanat liudentuvat uneen, tajunnanvirtaan, mielikuvitukseen. Kirja joka puhuu tundraa ja tuulta, realismia ja absurdismia samassa sanassa ja lauseessa.Tundraa ja tuulta, niitähän meidän nykyihmisten on vaikea ymmärtää. Tarvitaan pysähtymistä, hiljaisuutta, valmiutta siihen, että voi pudota narttasta keskellä Jamalin niemimaata.

Kielen päivänä on syntynyt monta tutkimusmatkailijaa, sanan, sävelen, napajäätikön valloittajaa: Johann Bach, Fridtjof Nansen, Ivo Andric, R.K Narayan, Claude Simon, Harold Pinter ja Ken Saro-Wiwa.

Juhlat on juhlittu. Kieli ja kivi ja Kivi jäävät. Kielen päivänä upoudun kieleen ja kirjaan ja hullaannun taas sanoista niin etten kirjoittamaan ehdi vasta kun uusi aamu on pimeyden seasta nousemassa jaloilleen.  

Alussa oli sana. Mutta kumpi oli ensin sana vai kuva? Tässä kirjoituksessa kuva, sitten kirja, sitten lukukokemus, sitten poiminnat, jotka sopisivat kuvaan ja ajateltavaksi. Paitsi että järjestys on väärä. Kun minua kiinnostavat sana, kuva, runous, tein yhden osan omaan sanakuvarunousoppaaseen yhden kirjan lukukokemuksen perusteella.

Torsti Lehtinen: Hyvän ja pahan tällä puolen, Kirjapaja 1991.

Näinkin voisi kuvan heinä ajatella:

·        Vaikeinta on katsoa ihmistä (s.73)

·        Taivaat jäävät näkemättä siltä, joka ei unohda itseään (s.74)

·        Älyn tikapuut eivät yllä taivaaseen (s.70)

·        Elämä ei ole ymmärrettäväksi vaan elettäväksi (s.98)

·        Täydellistä ei ole se, mihin ei voi mitään lisätä, vaan se, mistä ei voi mitään poistaa (s.61)

·        Ekspressionistin sotahuuto: Minä olen viesti. Klassikon: Minulla on viesti (s.54) (Kumpaa viestiä heinä huutaa, kumpaa taivas?)

·        Esteettiseltä kannalta on samantekevää, itkeekö runoilija omaansa vai koko ihmiskunnan itkua, kunhan itkee niin, että sitä jaksaa kuunnella (s.58)

·        Ekspressionistin itkusta ei tee runoutta pelkästään se, että se on ihmiskunnan itkua. Kenties kaikki itkevät samaa suurta itkua, mutta jokainen itku ei ole runo eikä jokainen sairaskertomus romaani (s.55)

·        Minulla ei ole muuta tullattavaa kuin nerouteni (Oscar Wilde)

·        Wilde: Sielu syntyy vanhana ja kasvaa nuoreksi. Siinä elämän komedia. Ruumis syntyy nuorena ja kasvaa vanhaksi. Siinä elämän tragedia (s.57)

·        Wittengstein: Mistä ei voi puhua, siitä tulee vaieta (s.34)

·        Vapaus ja ahdistus ovat veljet keskenään (s.93).

Entä toisinpäin, ahdistus ja vapaus, ovatko nekin veljeksiä? (lukijalle itselleen pohdittavaksi merkitty kysymys)

·        Platonin kuulun vertauksen ihmiset istuvat pimeässä luolassa ja katselevat todellisuuden sijasta varjojaan. Nykyisin luolaa kutsutaan asunto-osakkeeksi. Varjoja sen seinillä sanotaan televisio-ohjelmiksi. Ne vapauttavat luolan asukkaat todellisuuden näkemisen taakasta (s. 73)

·        Maailmankatsomuksellinen keskustelu on parhaimmillaan selkeää ja julistamatonta, hyvän runouden kaltaista. Syvät kokemukset voidaan ilmaista vain vertauskuvin. Vertauskuvat eivät ole tosia tai epätosia. Ne ovat kuvia (s.94)

·        Kukin valitkoon vapaasti, mitä kuvia pitää katselemisen arvoisena. Valinta on vakava. Kuvilla on taipumus muuttaa katselijansa kaltaisekseen (s. 98)

  Kuvissani tavoittelen  muutakin kuin heinää ja pilviä. Vertausta jostakin kuvan takaisesta, ihmisenä olemisesta, vaikkei kuvissa ihmistä näykkään. Sitten kun kypsyn tarpeeksi, kuvassa heinä on heinä ja pilvi on pilvi.

Mitä kuvassa on? Heinä ja pilvet? Vai lisäksi jotain muuta? Vai aivan muuta kuin heinä ja pilvet?