Kymmenen vuotta sitten…

…oli jännittävä päivä. Yksi pitkäaikainen, vuosikymmeniä muhinut haave oli toteutumassa. Jännitti. Onnistuuko se? Osaanko minä? Tuleeko ketään? Jännitti niin paljon, että unohdin tärkeät paperit kopiokoneen viereen toiseen paikkaan. Niihin olin suunnitellut sen, mitä ihmisten edessä sanoisin.

Kauan sitten sain serkulta kirjan, jossa oli hänenkin kirjoitus. Miten moneen kertaan sen luin, senkin Einon lähdön. Ja ajattelin, osaisinpa kirjoittaa niin koskettavasti. Siitä syttyi haave: olisipa meilläkin tuollainen piiri. Kirjoituspiiri. Mutta niitä oli vain kaupungeissa ja olin ihan liian arka ja ujo, että olisin uskaltanut mennä mukaan, enkä niistä edes tiennyt, missä niitä oli. Kirjoittajakurssillekin meno oli ihan liian vaativa juttu.

Kunnes luin jostain, että jos ei 40 – 50 vuoden ikävälillä lopeta haaveilua ja toimi, turha enää myöhemmillä ikäkymmenillä on odottaa, että saisi haaveita toteutetuksi.

Hyvä on, sanoin itselleni. Menin kansalaisopiston lausuntaryhmään, vaikka minulla oli Niagaran putoukset kainalossa ja afrikkalainen sadetanssijan rumpu sydämen paikalla. Menin kirjoittajakurssille, vaikka pelotti vietävästi. Menin näytelmäryhmään, vaikka en taatusti osannut näytellä. Minulla oli yksi motiivi näille kaikille: menin hakemaan rohkeutta. Ja sain: paljon sydämentykytyksiä, hikinoroja, valvottuja öitä. Mutta myös lisää rohkeutta. Onnistumisen kokemuksia. Olin lähtenyt toteuttamaan unelmaa.

Ja yhden ja tuhannenkin yön jälkeen ajatus oli kypsynyt. Perustetaan meillekin kirjoittajapiiri. Kuka sen voisi perustaa? Kyselin. Mutta vetäjän löytäminen on vaikeaa. Kerroin paikallislehden päätoimittajalle, hän innostui kovasti, kannusti viemään ajatusta eteenpäin.

Siinä sitten olin kymmenen vuotta sitten. Reilu kymmenen innokasta ympärillä perustamassa kirjoittajapiiriä. Sanoin, että en ole mikään ammattilainen, en kirjoittajana, en puhujana, en ryhmän vetäjänä, olen yksi teistä, voitaisiinko me kokoontua. Ja he vastasivat kuin yhdestä sydämestä: kyllä.

Me olimme villiryhmä, omatoiminen, vapaaehtoispohjalta toimiva. Minua auttoi paljon se, että oli löytänyt Sinisen kynän, luovan kirjoittamisen oppaan, sen pohjalta me etenimme ja opimme ja opettelimme ja harjoittelimme. Meitä yhdisti kirjoittamisen ilo, palo, halu, tai joku muu. Sanoin, että ei täällä tarvitse kirjoittaa yhtään sanaa, jos ei halua, eikä sanoa yhtään sanaa, jos ei tahdo. Tiesin riittävin hyvin ujouden ongelmat.

Uskollisin kävijä olikin kuuntelija, joka silloin tällöin heitti jonkin terävän kommentin vaikkapa suomalaisesta runoudesta mutta joka  tuli uskollisesti  kaikkiin kokoontumisiin. Kerran hän sitten sanoi:”…kun mie olen jo näin vanhakin….” Joku kysyi: ”Kuin vanha sie sitten olet?” Ajattelin, että varmaan jotain päälle seitsemänkymmentä. Nainen sanoi, että päälle yhdeksänkymmentä. Me kaikki olimme ihan ällikällä. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Nyt Anna ei enää tule, ehkä Anna vilkuttaa meille tuolta pilven reunalta ja toivottelee kirjoittamisen inspiksiä jokaiselle.

Ja me?

Ja me nyt?

Me juhlimme runokurssin merkeissä helmikuussa. Odotamme innolla Petri Hannulaa vieraaksemme. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon, niin monta hyvää hetkeä on ollut. Parasta on ollut se henki, tekemisen meininki, into, jolla kaikki ovat lähteneet yhteisiin juttuihin mukaan. Että kun yksi ei jaksa, kun vene välillä ajelehtii ilman perämiestä, niin toinen ottaa veneen haltuun, tarttuu peräsimeen ja vie suunnitelmat päätökseen. Tästä kaikesta kuuluu kiitos jokaiselle.

Lämpimästi muistan heitä kaikkia, jotka ovat ohjanneet piiriä hienosti ja ansiokkaasti eteenpäin. Heistä kaikki eivät enää ole mukana. En ikinä unohda sitä valoa, jota he ovat mukanaan kantaneet. Kuin valo sudenkorennon siivillä aurinkoisessa kesäillassa, yhtä kuulas ja lempeä voi olla valo, kun se siilautuu ihmisen kautta. Koskaan ei ole liian myöhäistä sitä kokea.

Kuvaksi valitsin tuon maanantaisen kuvan heinäkuulta, jolloin ensimmäinen kirjoittajakurssin päivä oli takana. Joutsenon opiston kurssilta olin aikanaan käynyt rohkeutta hakemassa, sitä kalliota, jonka päälle voisi oman pihlajansa kasvattaa. Niin vähän tarvitaan maata toisinaan, missä unelmat voi kasvaa, missä siemen voi itää. Koskaan ei ole liian myöhäistä, koskaan ei ole liian vähän.

Lauantai. Pakkasta miinus viisi aamulla. Aurinkoa koko päivän. Syysasteri uhmasi hallaa Mikkeli-Seuran pihalla, Elomaa-talon kivijalan seurana. Kaakeliuunin lämpö seuranamme. Näimme kolme hirveä, laulujoutsenet muuttomatkan lepopaikalla, koppelon. Paljon oppia saimme unelmien toteuttamisesta, kirjan tekemisestä, lentoon lähdöstä, tien ylittämisestä, jalkakäytävällä ajamisesta. Osoitteista, jotka ovat tärkeitä, jotka vievät perille tai johtavat väärällä pihalle. Löytävä etsii. 

Ohjaajana oli kirjailija Anne Leinonen. Hyvin rakennettu, selkeä kokonaisuus, paljon tietoa, selkeäsanaisesti esitettynä. Tutustuimme uusiin kirjoittajiin. Maailma avartui taas monta piirua, kaakeliuunin lämpö jäi mukaan tuleviin päiviin. Uunin lämpö, ihmisten lämpö, tietämisen lämpö, unelmien lämpö. Se lämpö, kun joku osti kirjamme.

Omaksi yhteenvedoksi jäi kysymys: miksi käyttää välikäsiä, kun kaiken voi saada edullisemmin läheltä, miksi kurkottaa kuuta kun tähti on takapihalla, kun vetää verhon pois edestä.  On vain tiedettävä. Sitä tietoa meille jaettiin.

Itselle muistiin nämä Anne Leinosen jakamat osoitteet:

Kustantajien yhteystietoja:

Suomen kustannusyhdistysten liitto

http://www.skyry.net/y_linkit.htm

http://www.suomenpienkustantajat.fi/

Haluatko kirjailijaksi?

Otava: http://otava.fi/kirjailijat/Sinustako_kirjantekija/

WSOY: http://www.wsoy.fi/index.jsp?navig=true&chapter=60&id=82&c=/page

Gummerus: http://www.gummerus.fi/Page.asp?sivuID=305

Tammi: http://www.tammi.fi/sivut/35

Like: http://www.like.fi/sivu.php?id=2

Atena-kustannus http://atenakustannus.fi/index.php?pagecat=5&page=kirjoitatko

Hyvä lista olemassa olevista kirjoituskilpailuista:

http://tieteiskirjoittajat.utu.fi/netticolosseum/viewforum.php?f=6&sid=c8980fc1419db60c60e0434e2e168d7a

ISBN-tunnus:

Tietoa: http://www.kansalliskirjasto.fi/julkaisuala/isbn.html

Hakulomake: http://www.kansalliskirjasto.fi/julkaisuala/isbn/isbnloma.html

Mihin kirja ilmoitetaan myyntiin:

Kirjavälitys:

http://www.kirjavalitys.fi/

BTJ Kirjastopalvelu:

http://www.btj.fi/

Onko kirjan kannella väliä? Kuka valitsee kirjan kannen perusteella? Millainen kansi houkuttelee?

Kun tarttuu valmiiseen kirjaan, ei tarvitse näitäkään asioita miettiä. Mutta kun tekee omakustannetta joutuu tämänkin kysymyksen eteen. Varsinkin silloin kun kyseessä on yhteishanke, monen kirjoittajan kirja, antologia, kuvalla on vieläkin tärkeämpi merkitys. Sen olisi oltava sellainen, että jokainen tuntisi sen omakseen. Sen pitäisi liittyä jotenkin teksteihin.

Niin millainen olisi kirjan kansi jos kirjan nimi on Tähtipuu? Jos kirjan teema on Joulu. Tämän viikonlopun pohdinnan aihe. Ja sitten. Ja sitten lähtee aineisto eteenpäin. Hyvää työtä on kokoamisryhmä tehnyt. Ollaan aikataulussa. Hyvää työtä kaikilta. Tästä on hyvä jatkaa.

Elämä on pysäkkejä ja taukopaikkoja. Viime viikonloppuna olimme palautepysäkillä. Kiitos Irjalle ja kaikille siitä hyvästä, jota jokainen on  joulukirjan eteen tehnyt.

Tee kokoelma.

Tee.

Rakenna se kuin pelto kasvattaa metsänsä. Kuin puu liehuvan kokoelmansa.

Raahaan niskuroivia soluja päivästä toiseen. Jokainen pisara solulimaa, kaikki levyepiteelit, minun luu- ja läskikasani, pikkuvarpaani, hilsehiukkaset hangoittelevat vastaan. Ei enää tee sitä. Ei kameli pääse neulansilmästä läpi. Miksi enää yrittää, kun hyllyt tursuilevat kauas kynnyksistä uuvahtaneita paperiläjiä. Kuusi versiota kirjoittettu, eikö elämää voisi elää järkevämminkin kuin tekemällä turhaa työtä?

Kunnes ilmassa alkaa tuoksu syksyltä. Kypsyvät hevonhierakat, pihasauniot, viljapellot. Kun ensimmäiset kellastuneet lehdet koristavat pientareita.

Ahaa, sanovat solut.

Syksyä ilmassa.

Ne jättävät kitkerät limansa ja raikastuvat.

Ahaa, ne innostuvat.

Silloin se syttyy taas.  Innostus. Halu yrittää. Silläkin uhalla, että lopputulos on kyyneleitä ja kivikkoista rotkovaellusta pimeydessä.

Tehdä kokoelma.

Vaikka läpi neulansilmän.

Kun ei mene läpi niin sitten omana.

Mutta

Mutta

tie on poikki. Kirveestä lentää terä. Nihraan vesurilla ja saan käteen rakot.

Mutta

eihän minulla ole siipiä.

Lainaa tästä sanoo hirvikärpänen. Ja kops, kops, niitä tulee läjäpäin, siipen tarjoajia.

Mutta

pitäisiköhän vielä odottaa vastauksia: Kiitän....Valitan....

eikö kaksi vuotta jo riitä. Kaksi vuotta joista yksi vuosi kiihkeää odotusta. Eikö hiljaisuus jo kerro kaiken. Turha yrittää.

Pyydystän voimaa koivujen latvuksista, katson runkoja ja mietin, miten ne erottuvat toisistaan. Miten koivu rakentaa lehvästönsä, miten huminansa. Osaisinpa minäkin. Yritän tavoittaa.

Yritän ottaa oppia.

Kenties löydän sieluni kohta ojasta, pahojen allikoiden keskeltä.

Mutta ei, olkoon höyhen minun oppaani. Johtakoon valo oikeille poluille.

Kuka puhuu? Kuka oksan haarassa kyykistelee? Kuuntelen Saaren isäntää.

Kirjallisuusviikko on ohi. Olimme puiden puhuteltavina Taivaan alla pikajunassa matkalla Mumbaihin, olimme Luovan puun vieraana maistelemassa taiteellista päiväkahvileivosta, ihailimme monenlaista tukkamuotia Ylämaankarjan laitumilla, perehdyimme lehtikirjoittamisen saloihin, tutustuimme pakinaan, artikkeliin ja kolumniin, opiskelimme esseetä ja kuuntelimme kirjallisuuskritiikin vaatimuksia. Kuulimme selventävän esityksen Anime& Mangasta (termejä, joista en ollut koskaan kuullut aiemmin). Seurasimme muutaman tunnin ikäisen vasikan haparoivia askeleita vihreillä niityillä.

Kuvassa Elämänpuu Lapinlahdella, Ateljee Luova Puu, Galleria-Cafe. Vankat juuret, vankka runko, oksat täynnä ajatuksia.

Puiden puhuteltavina. Mistä puhumme kun puhumme puista? Peileistä, joiden edessä seisomme kysymässä, kuka minä olen, kuka sinä olet.  Namaste´, namaskar, Tervehdin sinussa olevaa jumalallista valoa. Kaikki, mikä on minussa, on sinussa.

Opinko uutta? Paljonkin. Mm

• Jokaisella on oma työkalupakkinsa, älä vie toisten pakkeja vieraisiin laivoihin!
• Kirjailijat valmistuvat elämän korkeakoulusta
• Kritiikin sietokykyä voi kehittää
• Essee on proosan runoutta; sisältää älyllisen ja tunnetason; subjektiivinen, yllätyksellinen, pohdiskeleva, oivaltava
• Runoa ei saa viilata hengettömäksi
• Kotimaa on siellä, mistä löytää ihmisen lämmön
• Intia kutistaa matkalaisen mittasuhteisiin, jotka eivät ole muurahaista suurempia
• Linnut ovat tämän maan ainoita demokraatteja
• Toimittajalla on vastuu, huolehdittava ihmisen arvosta (älä loukkaa, älä saat huonoon valoon), tarkista tietosi
• Pakina liikkuu tiedon ja taiteen välimaastossa, huumoria, voi rikkoa rajoja ja normeja, terävää
• Kolumni kriittinen, ajankohtainen, ulkopuolelta tarkkaileva; ei opeta, ei osoita sormella, ei alleviivaa; tarjoaa yllätyksen / yllätyksiä
• Kill your darlings
• Lukija kirjoittaa aina tekstin uudelleen

Kiitos Marialle, Sepolle ja Johannalle viikon annista. Kiitos Helena, Niina, Piia raikkaudestanne. Kiitos Eila, Katri, Jukka, Kerttu ja Sinikka elämän kokemuksestanne. Te kaikki kurssin Hyvät Hengettäret ja Henget, kiitos. 

Niin haparoivia voivat olla ensiaskeleet. Pieni ja suuri rinnakkain meille näyttäytymässä. Hetken päästä he lähtivät kahdestaan, rinnakkain kohti uutta elämää, kohti metsää, tutustumaan paremmin toisiinsa. Puiden puhuteltavaksi. Suojaan.

Mitä me voimme oppia metsolta? Taruissa se, joka ymmärtää lintujen kieltä, saa tietoonsa tärkeitä asioita. Samoin ihmiset saattavat niissä muuttua linnuiksi ja linnut tuoda ruokaa hyville tai pyhille ihmisille.

Minusta metso on metsien kunkku, jotain alkuperäistä periksiantamattomuutta, erämaiden eläjää siinä on, selkosten selviytyjä, Tapiolan tanhuvilla ylpeästi ja arvokkaasti käyskentelevä lintu, joka on valmis kiivaasti puolustamaan reviiriään. Minäkin olen joutunut juoksemaan sitä karkuun (ähäkutti, ihan oikein mokomalle tunkeutujalle ja reviirin pilaajalle!) Lintu, joka ei lennä massan mukana, joka on uskollinen elinpaikalleen, joka ei hae helppoa elämää, joka ei antaudu kaiken maailman kotkotuksille, joka ei tavoittele etelän hulivili elämää ja lämpöä. Sen päätä et käännä. Sille riittää kotikankaat, se ei kaipaa muiden maiden kuumia tuulia. Se on sopeutunut taigametsien kylmyyteen.

Voiko mitään perinteisempää suomalaista olla? Ketä suomalaista se muistuttaa? Vaikkapa Antti Rokkaa tai Jorma Eton Suomalaista tai Veikko Vennamoa? Jos eläimissä nähdään jumalaisia piirteitä, niin mitä metsossa voi nähdä? Minusta se kuuluu metsänjumalan Tapion herrasväkeen, sotureiden heimoon Kalevalan kankahille.

Toisaalta mietin linnun väriä, onko se Tuonelan takametsien otus, hautajaisiin menossa tai sieltä tulossa? Entä punaiset silmäkoristeet? Mielenkiintoinen tuo ajatus itkemisestä ja kärsimyksestä ja lintukristuksesta. Minulle tuli mieleen myös kukkotappelut tai reviirinpuolustustaistelut, niissä saadut verinaarmut.

Metson ruokavaliokin on karua kuten tämän maan kansalla on pula-aikoina ollut. Puolet petäjäistä. Ei tule keripukki, ei kuole nälkään, sillä petäjiä tässä maassa riittää. Mutta viisas lintu siinäkin mielessä, että se osaa hakea oikeat neulaset. Kiitos, ei liikaa hartsia, kiitos mieluusti paljon typpeä. Musta mies mäen takana, neuloja nielee, äimiä appaa, sanottiin Liperissä. Ei ehkä ihan jokamiehen ruokalista. Mutta mitäs siitä, kiviä poskeen ja mylly jauhamaan.

Linnut symbolisoivat voimaa, joka auttaa ihmistä puhumaan harkiten ja ajattelemaan asioita ennen niiden tekemistä. Ajatus ja lintu käyttäytyvät samoin, kohoavat yläilmoihin. Ajatelkaamme  lintuja, kohotkaamme pusikoita korkeammalle.

Näihin pohdintoihin haastoi:  http://kassu.org/ristonp/  Mitä eläin opettaa?

Kirjoittajan pimeys: valo, pihalla

ihan eksynyt lause vaeltaa.

Pimeyttä torjumassa Irja Sinivaaran kurssilla 26 – 27.1.2007 Savitaipaleen kansalaisopistossa.  Irja on loistava ohjaaja, osaa jakaa valoa, osaa arvostaa kirjoittajaa, osaa etsiä eksyneelle polun, pään, on koko sielullaan mukana. Löytyy kokemusta, avarakatseisuutta, tarkkanäköisyytä ja lämpöä, josta muillekin jakaa.

 Kurssin oppeja:

1. häpeälause on siedätyshoitoa

2. rehellinen valehtelu on kirjoittajan työtä, puhumalla totta on helppo valehdella

3. mikä on johtomotiivisi? hyödynnä hirvikärpästä, laajenna sen merkitys hyönteistä suuremmaksi

4. kuvaus, kerronta, kuva / niiden suhde; jos pelkkää kerrontaa, teksti jää yksiulotteiseksi

5. odotushorisontti = vihje, alun esine tai luontokuva on muutakin kuin esine tai luontokuva; jos alussa ase, viimeistään lopussa sillä on ammuttava

6. älä unohda mennyttä, kaunokaiseni (Riitta)

7. juonia? eihän elämässäkään ole juonia

8. älä sääli käyttää deleteä, laita hännät kansioon

9. rakasta henkilöitäsi

10. ole uskollinen itsellesi

11. kirjoita vähintään virke tai pari päivässä

12. meidän täytyy aina arvostaa toisiamme, kun ajattelemme; kirjoittaminen on ajattelemista

13. metsä vastaa, kun ihminen vaikenee (Hilkka)

14. moraalista: älä katso ylhäältäpäin, älä ole besserwiser; pohdi, käytä eri näkökulmia

15. iloittele kielellä

16. niukistele! saat tehoa

17. leikkaa rohkeasti

18. luovan kirjoittamisen tehtäviä ei voi tehdä väärin (miten lohdullista!)

Olen ollut pitkään sitä mieltä, etten hallitse proosaa. Vähitellen alan ymmärtää, miksi: kuvauksen, kerronnan ja kuvan suhteessa on liikaa klikkiä, suhde ontuu kuin meidän hevoskopukkavainaamme, jota ei edes ollut. Löysin lääkkeitä. Miten sinua rakastankaan, ei kun ponkaisu hirvikärpäsen siiville ja  ihmettelemään maailmaa.

Kiitos Irja. Kiitos kaikki. Sain teiltä vähintään hirvikärpäsen siivet, joilla pääsen lentoon.

Hirvi jätti hattunsa. Hattuja on moneksi. Joku nostaa kanin, joku peittää päänsä, joku nostaa muuten vaan. Hatut ja myssyt. Pelaaja tekee hattutempun. Edward De Bono kehitti hattutekniikan kuuden erivärisen hatun voimalla.

” De Bonon mukaan suurin ongelma ajattelussa on sekavuus. Yritämme tehdä liikaa kerralla. Tunteet, informaatio, logiikka, toiveet ja luovuus kaikki kasvavat mielessämme. Ajattelumme on kuin jongleeraus liian monella pallolla. Hattutekniikan avulla voimme keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Hattutekniikan avulla edellä luetellut asiat voidaan erotella toisistaan. Eri väriset hatut kuvastavat eri tyyppistä ajattelua.” (Edward De Bono: Six Thinking Hats)

Kirjoittajapiirissämme sunnuntaina tutustuimme Tzaran hattuun: Kirjoita sanoja ja laita ne hattuun. Tempaa hatusta sanat, tee niistä runo. Muitakin tehtäviä oli, hatuttomia. Ihmiset olivat innostuneina luoneet runoja. Tuossa minun hattutuotos, hiukan muokattuna. Kyllä, kyllä de Bono on oikeassa, ajattelu on sekavaa. Ihan alkaa hatuttaa!

5. Sympatiaa

onnen jäkälä

kotona motti lisäydinvoimaa

Kollaan luppo kestää.

uusi vesi, uusi kiitosvirsi

anastettiin viides suo

kuoromusiikkia luotiin lumesta

valtakunnan raja: routaa, kivi, verinen kuusi,

valkoinen maa

tappelijat astuvat valoon

puut

riemuitkaatte

7.1.2007 Oppi kuntan takaa

Mitä me voimme oppia metsästä? Mitä uutta se voi antaa tiimityöskentelyyn? Esittäkää vastauksenne luovasti ilman kalvoja, kynää ja paperia laulamalla, runoilemalla tai näyttelemällä.

Olimme häpsingillä koko tiimi. Olimme tottuneet toisenlaisiin tehtäviin. Toimintajärjestelmiin, powerpointteihin.

Eilisessä kuusikossa aloin miettiä äskeistä tehtävää ja päädyin pohtimaan, onko kirjoittamisella ja metsän harventamisella yhteistä.

Molemmissa teen valintoja, valitsen sanoja, välimerkkejä, asioita, valitsen puun, jonka kaadan tai jonka jätän kasvamaan. Jos metsää ei harvenneta, siitä tulee vähitellen pimeyden valtakunta, liian täysi, jotta näkisi metsän puilta, jotta näkisi kauemmas. Sinne voi eksyä. Niin kirjoittamisessakin, jos puuttuu väljyys, jos on pelkkää rytöä, kukaan ei jaksa kulkea siellä. Lukija eksyy.

Kauneutta sielumme janoaa, jalkamme helposti kuljettavia kankaita. Mitä kauneutta on täysin kuolleessa maassa, jossa hapan neulaskarike on peittänyt kaiken alleen ja kuusen pistävät alaoksat tökkivät silmään?

Katson kuusikon alle. Ei sammalia. Ei kasveja. Kaiken kuolleen kuntan takaa pilkistää sitkeistä sitkein, käenkaali. Mitä opittavaa tässä olisi? Että olisi käenkaali. Että vihreyttä, elämän väriä, toivoa jaksaisin jakaa talven keskellä, silloinkin kun niskaa sataa pelkkää hapanta neulasta.

Sitten kesken ajatuksen, kuusi kaatuu toista runkoa vasten. Tulee konkelo. Kaatoyritys on epäonnistunut. Ähellän, ähkyn, olen suomalainen joka ähkyy puhkuu puhisee.

En huomaa kiveä, ennen kuin kipinät lentelee. Terä tylsyy, työn mielekkyys karisee. Samalla lailla kirjoittamisessa. Toisinaan  työkalut ovat tylsiä, aivot ei leikkaa, sanat jumittuvat, tulee konkeloita,  bensa loppuu, teräketjuöljy menee väärään tankkiin.

Eikä tiimityökään poikkea säännöistä. Kirjoittaminenkin on tiimityötä.

Ylellisyyttä. Tämä hiljaisuus. Tämä vihreys. Kivistys selkälihaksissa, pohkeissa, hauiksessa. Tammikuun kesä. Kun saa sammuttaa sahan, katsoa kuusikon uutta ilmettä, väljyyttä. Kun saa riisua hikiset turvasaappaat pois jalasta. Kun saa perustaa oman blogin. Kun onnistuu sihtaamaan oikeasta raosta niin, ettei tule konkeloa. Kun muistaa otteen terässinfoniasta. Miljoonat ovat kuolleet, miljoonat ovat uneksineet. Kun saa miettiä Samuli Parosen elämää, kun ymmärtää, että ulkopuolelta näkee selvemmin. Kun huomaa, että jotkut ovat olleet edellä aikaansa.  Kun ymmärtää, ettei kuulu siihen joukkoon. Totuus on miljoonissa palasissa, elämä miljoonissa neulasissa. Kun saa miettiä lähteitä, lainaamista, keskusteluja. Että kaikki onkin jo sanottu. Onko tämäkin? Laituri lähtee liikkeelle. Toiset seilaa veneillä, minä matkustan rantalaiturilla, joka tottelee ajatuksiani (vrt. lentävä matto). Rannalla huomaan, että siemenet ovat jääneet kylvämättä.

Olen menossa kirjoittajakurssille. Meillä on kotitehtävä:

Kirjoita alla olevan runon osan synnyttämä tarina, liuskan mittainen proosateksti.

Seisot sinkkitiskin edessä sotkuisessa kahvilassa
juot kupin halpaa kahvia onnettomien kanssa

Yöllä menet suureen ravintolaan

Nämä naiset eivät ole pahoja mutta heillä on huolia
heistä ruminkin on saanut miehen kärsimään

Hän on poliisin tytär Jerseyn kylästä

Kädet joita en huomannut heti ovat kovat ja sierrettyneet

Minä säälin suunnattomasti hänen vatsansa arpia

                      (Apollinaire:Vyöhyke, suom. Jukka Kemppinen, osa runosta)

Alla aikaansaannokseni.

Mutta miksi runossa on minä-muoto? Se jää pohdituttamaan. Valitsinko näkökulman oikein?

Arvet

-         Olen syntynyt arvista, sanoin, kun kosketin hänen paljasta vatsaansa.

-         Aha, nainen sanoi. Minä olen poliisin tytär Jerseystä.

-         Niinkö?  Entä arvet?

-         Mitä niistä?

-         Meinaan, mistä ne tulivat. Minun äidilläkin oli vatsa täynnä arpia. Keskenmenoja. Onnettomuuksia. Omia valintoja. Kaikki elämän mahdollisuudet, mitä köyhälle mustalle naiselle elämä suo. Ei asuntoa. Ei miestä. Monia miehiä. Minä en tiedä isästä. Sinä sentään

-         Ei, hän sanoi. En halua.

-         Muistaa? Tietää?

-         Niin.

-         Et halua. En minäkään. Tulin tänne, kun muitakaan vaihtoehtoja ei ollut. Halusin rahaa. Meitä huijattiin. Tämän piti olla lyhyt keikka. Parissa kuukaudessa ohi.

-         Niin.

-         Yhtä juhlaa. Pikku juttu. Se valehteli kaiken. Meistä piti tulla sankareita.

-          Ei minustakaan tullut näyttelijää.

-         Montako asiakasta sinulla on päivässä?

-         Vähintään kaksikymmentä. Pahimmillaan kolmekymmentä.

Vihelsin hiljaa. Huomasin hänen kätensä. Ne olivat kovat ja sierrettyneet. Kovan elämän nähneet kädet. Minun kävi sääliksi häntä. Hän käänsi katseensa pois.

-     Mutta nuo arvet.  Ei ne ole sitä, mitä ajattelet. Naisen silmät kiilsivät  kuin auton tuulilasi pimeässä vesisateessa, kun halpa valo osui niihin.

-         Olin torilla ostamassa hedelmiä. Silloin se sattui. Ehdin kyykistyä. Sitten tajusin, että vuodan verta. Pillit huusivat. Ihmiset itkivät ja vaikeroivat. Auto, joka oli syöksynyt väkijoukkoon, oli tulessa. Kuolleita ja silpoutuneita makasi kadulla. Verilammikoissa.

-         Itsemurhaisku?

-         Niin. Kolmas sillä kadulla viikon aikana. Täällä Bagdadissa ei ole  kukaan turvassa. Vaikka Saddamia ei enää ole. Sodan piti olla ohi.

-         Saamarin Bush. Kohta meidät kaikki kuljetetaan sinkkiarkussa kotiin.