Reilu vuoden ponnistus, lopputyön kansi, siinä. Kiitos kaikille, jotka eivät antaneet lopettaa, vaikka välillä mieli teki luovuttaa. Kiitos sinulle, joka otit vastaan kaikki minun kysymykseni, väsymykseni, ristiriitani, epätoivoni, iloni, sinulle romahtanut lato, upottava räme, valkoinen hanki, harmaantunut kelo, jäätynyt lampi, kuikanpesä, karpalokyynelmätäs, oranssi pilvi, johon yksinäinen hanhi lensi, kiitos sinulle huurteinen puu, pisaroiva kataja, kuivettunut vaiveron kukka, kiitos rämevarpujen vihreys, lumen alta pilkistävä, vesisade, utuinen päivä, auringonsäde, kiitos jäniksen jäljet, huuhkajan kynnet, jääpuikko männyn oksalla, hiirenkorvakoivu, kiitos punainen haisaapas, selkäreppu, kävelysauva, lumikenkä, kiitos suoruskan räiskyvä  hiljaisuus, kiitos Sinulle, joka opetit pienuuteni. 

 

                                                       

Nurkasta kaappasin kirjan, avasin sattumalta, tuli listalta pyyhitty. Onko se lohduton runo? Ei minusta. Otan kynttilän, lähden hautasmaalle, sytytän isälle yhden  kolmevuotismuistoksi. 

 

Listalta pyyhitty<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

Hän on yksin. He kaikki ovat kääntyneet häntä vastaan. Hän on raskaampi kuin kivi, kuin vuorikin. Hän on piinattu, hän elää edelleen, hän on sinun kätesi, silmäsi, hän astuu sinuun ja sinun lävitsesi, hän on haava kyljessäsi, kuollut ja unohtumaton. Missä on elossa joku, siellä hänen muistonsa elää. 

 

                      (Bo Carpelan: Kleen taulun nimi s. 53)

 

 

Miten rauhoittavaa, uusi lumi, kaikki se puhtaus, pehmeä hiljaisuus, maisemassa kaikki täynnä sinisenharmaanvalkeita sävyjä, utuisia saaria, sinertäviä metsiä, harmaata taivasta, suojaisia lahden poukamia, järvi täynnä lumen valkeutta. Hautausmaalla muuta lyhty, ei ketään liikkeellä. Naapurihaudalla lumen päällä punertavia ruusuja, joille satanut hitusen lunta. Kuinka kauan saa surra? Niin kauan kuin jaksaa, joskus se helpottaa, päästää otteestaan, palaa vaimeana tuulehduksena, ei tee enää kipeää.