Tämä kukka on myöhässä. Hänen heimonsa on jo supulla. Joko ollaan niin pitkällä?

Suo viehättää. Vaikka siellä on paljon vastuksia. Voi olla  tiuha suopursu-vaivaiskoivuvarvikko, johon jalat tahtoo sotkeutua. On itikkaa, paarmaa, hirvikärpästä, ojia, hellettä, märkyyttä, kaikenlaista pientä vaivaa enemmän kuin kankaalla. Kosteilla säillä on vedettävä sadevaatteet ylle, ja sitten tuntuu tukalalta. Mutta parhaimmillaan suo tarjoaa lempeää aurinkoa, hiljaisuutta, suon tuoksuja ja ääniä, värien kylläisyyttä. Kuten eilen illalla.

Aloin kummastella, miten aika joutuu, kuinka olen missannut niin monta hetkeä. Suopursun, lakan ja suokukan kukkimiset. Eilen illalla ehdin suolle. Ensiksi se tuntui tylsältä. Ihmettelin, mitä näkemistä siellä voisi olla. Mutta kun silmä ja sielu tottui, löysin monenlaista ihasteltavaa: rehevän puronvarren vihreyden, vienon punaisena kukkivat rahkamättäät (karpalon kukkaa aivan valtavasti), kihokit aurinkokylvyssä, ja kun nousin takaisin kankaalle, niin taas uusi yllätys: kesän ensimmäinen tatti. Palasin taas kylläisenä ja rikkaana takaisin.

Kihokit ja rahkasammalet.

 

Karpalo kukkii. Mättäät olivat aivan täynnä kukkaa.

 

Suolammen rannan värikylläisyyttä: kihokkien armeija, tupasvilla (onko? sotkeudun näissä villoissa aina).

 

Syksyn enteitä.

 

 

 

Tuolla pieni puro saraheinien seassa lonkertelee.

 

Kotipihalla jälleen.

Hyvää Juhannusta kaikille.