Jos voisin, ottaisin nyt

puhelun äidille.

Kysyisin kuulumiset.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tämä on se päivä jolloin viisi vuotta sitten äidistä tuli kevyt enkeli. 

 

Niin paljon valoa. Äidin hiuksissa, hymyssä, huoneessa

yössä ensilumi ja tähdet. Niin suuri rauha.

Ja kotona pihalla vastassa kynttilä.

 

Kun astuin pihalle, tuntui kuin kivikuorma olisi pudonnut, yli kymmenen vuoden pituinen sairastaminen oli ohi, äiti oli viimein päässyt vaivoistaan. Itkimme, puhuimme miehen kanssa pitkään. Vielä viime vuonna sytytimme yhdessä äidin muistokynttilät. He tulivat hyvin toimeen keskenään. Ja yhtenä aamuna vajaa vuosi sitten mies sanoi: näin unta, että isäsi ja äitisi tulivat hakemaan. Kertoi siitä  kuin se olisi ollut jotenkin merkittävää. Se on vaan unta, hymähdin. Tiesin kyllä, että miehellä oli taipumusta enneuniin mutta en halunnut uskoa, että se olisi ollut mikään enne. En ajatellut sitä. Nyt vasta olen usein palannut tuohonkin.

 

Unta ja varjoa.

Ja muistoja. Kun äiti teki kuolemaa, tuli A ja kysyi omaa huonettaan. En tiennyt. Lähdimme etsimään yhdessä. Matkalla tuli vastaa L, jolta oli tohvelit kadoksissa ja hän kyseli kyytiä kirkolle ja kotiin. Kohta tuli S, joka halusi vessaan. Käytävällä alkoi olla ruuhkaa. Pari ovivaloa vilkkui potilashuoneiden yläpuollella. Onneksi tuli hoitaja ja sain jättää muut hänen hoiviinsa ja palata äidin luo. Jo silloin viisi vuotta sitten oli henkilökuntaa liian vähän. Nyt tuntuu, että vanhushuollon kriisi on vain syventynyt

 

Muistan, kuinka paljon pelkäsin jäädä yksin äidin kanssa odottamaan kuolemaa. Seinän takaa kuului isän ääni. Äidin hengitys rohisi kuin kahvinkeitin. Otin pipetistä vettä ja kostutin äidin huulia varovasti. Vilkaisin kalenteriin. Kauno, voi tänään on Kaunon päivä, isän nimipäivä. Enkä ollut onnitellut, en ollut edes käynyt hänen huoneessa. Kuka kertoisi hänelle? Kuka kertoisi? Ja kuinka hän kestäisi?

Pitkästä aikaa olimme yhdessä. Yhdessä ja jokainen yksin. Joku mies tuli keskellä yötä huoneeseen kysymään: joks tää laiva on kohta perillä Viipurissa, enkä osannut muuta sanoa kuin että ihan kohta. Ihan kohta ollaan perillä.

 

 

 

 

 

Kirjoitin runon sen aikuisesta elämänmenosta, ajasta, jolloin lähes kaikki olivat vielä elossa:

 

Käskyt

 

Pomppaa ylös kello viisi.

Laita aamupala, eväät, ulkoiluta koira, anna ruokaa.

Kiiruhda töihin,

vastaa puhelimeen, soita, näpyttele konetta, vastaa puhelimeen, siinä välissä

hotaise pari viipaletta lounaaksi, huolehdi että kaikilla hommat sujuu,

muista motivoitua ja motivoida, kuunnella, muistitko, että he ovat ihmisiä, eivät lukuja raporteissa,

rämmi sateeseen.

Palaa töistä, juoksuta koira, anna ruokaa,

kaasuttele toisiin maisemiin,

älä unohda, että osastolla on vain puolikas hoitaja kahdeksaa varten,

ole se toinen puolikas: ole äiti, tyttö, poika, täti,

taluta äitiä, ole äiti hänelle, pidä muille seuraa,

 

hyvä ihminen, yritä nyt piristää ja piristyä!

 

Tätii, rapsuta selästä, tule pyyhkimään, vie sänkyyn,

tyttö nosta ylös, poika ei saa sotkea pöytää.

Täti, tyttö, poika, varahoitaja, äiti, sitä olet heille, älä unohda

vaikka dementiaosastolla oletkin.

Muista maksaa ulosottomaksu ja maksamatta jäänyt puhelinlasku,

isälle vie saareen näkkileipää ja Kuusamon neulamuikkuja,

yritä päästä sisälle: potki, hakkaa, tao ovea, ikkunalautaa, seinäpeltiä

että hän kuulisi että oven takana on joku,

kuuntele uusimmat harhat.

Kotimatkalla älä nukahda rattiin,

älä nukahda, sillä pari työasiaa on vielä hoitamatta, veljen ongelmat ratkaisematta ja

kotona odottaa koira,

likaiset astiat, tyhjät kattilat, kylmennyt uuni, nälkäiset asukit.

Muista, että toinenkin on väsynyt, älä vaivu synkkyyteen,

älä romahda, hei älä vielä.

 

Illalla muista kiitos.

 

Mielenkiintoinen sattuma tuonkin runon kanssa. Kirjoitin sen yhtenä sunnuntaiaamuna. Se oli vähällä jäädä viimeiseksi runoksi. Seuraavana päivänä rekka makasi kyljellään ojassa. Oli vähällä ettei se tullut päälle ja töytäisyt meitä vastaantulevan rekan alle. Se oli sekunnista kiinni. Sinä iltana muistin tuon kiitoksen, kun viimein selvisimme kotiin – aivan ehjinä, mies, koira ja minä. Oli vielä tehtävää jäljellä: saatella muut kotiin.

 

 

 

 

Ja nyt?

Kun kaikki ovat kotona, eikä ketään ole enää kotona.

Välillä tulee mieleen tunnelmat Yrjö Jylhän runosta Hyvästi Kirvesmäki: ”Mitä enää täällä yksinäs teet?” Kaikkialla näet kuolemaa, pirstaleita, muistoja

 

ja palan sinistä taivasta

auringonlaskun

hautausmaan yläpuolella

 

 

Aivan kuin ne olisivat tulleet lohduttamaan.