Kymmenen vuotta sitten…

 

…oli jännittävä päivä. Yksi pitkäaikainen, vuosikymmeniä muhinut haave oli toteutumassa. Jännitti. Onnistuuko se? Osaanko minä? Tuleeko ketään? Jännitti niin paljon, että unohdin tärkeät paperit kopiokoneen viereen toiseen paikkaan. Niihin olin suunnitellut sen, mitä ihmisten edessä sanoisin.

 

Kauan sitten sain serkulta kirjan, jossa oli hänenkin kirjoitus. Miten moneen kertaan sen luin, senkin Einon lähdön. Ja ajattelin, osaisinpa kirjoittaa niin koskettavasti. Siitä syttyi haave: olisipa meilläkin tuollainen piiri. Kirjoituspiiri. Mutta niitä oli vain kaupungeissa ja olin ihan liian arka ja ujo, että olisin uskaltanut mennä mukaan, enkä niistä edes tiennyt, missä niitä oli. Kirjoittajakurssillekin meno oli ihan liian vaativa juttu.

 

Kunnes luin jostain, että jos ei 40 – 50 vuoden ikävälillä lopeta haaveilua ja toimi, turha enää myöhemmillä ikäkymmenillä on odottaa, että saisi haaveita toteutetuksi.

 

Hyvä on, sanoin itselleni. Menin kansalaisopiston lausuntaryhmään, vaikka minulla oli Niagaran putoukset kainalossa ja afrikkalainen sadetanssijan rumpu sydämen paikalla. Menin kirjoittajakurssille, vaikka pelotti vietävästi. Menin näytelmäryhmään, vaikka en taatusti osannut näytellä. Minulla oli yksi motiivi näille kaikille: menin hakemaan rohkeutta. Ja sain: paljon sydämentykytyksiä, hikinoroja, valvottuja öitä. Mutta myös lisää rohkeutta. Onnistumisen kokemuksia. Olin lähtenyt toteuttamaan unelmaa.

 

Ja yhden ja tuhannenkin yön jälkeen ajatus oli kypsynyt. Perustetaan meillekin kirjoittajapiiri. Kuka sen voisi perustaa? Kyselin. Mutta vetäjän löytäminen on vaikeaa. Kerroin paikallislehden päätoimittajalle, hän innostui kovasti, kannusti viemään ajatusta eteenpäin.

 

Siinä sitten olin kymmenen vuotta sitten. Reilu kymmenen innokasta ympärillä perustamassa kirjoittajapiiriä. Sanoin, että en ole mikään ammattilainen, en kirjoittajana, en puhujana, en ryhmän vetäjänä, olen yksi teistä, voitaisiinko me kokoontua. Ja he vastasivat kuin yhdestä sydämestä: kyllä.

 

Me olimme villiryhmä, omatoiminen, vapaaehtoispohjalta toimiva. Minua auttoi paljon se, että oli löytänyt Sinisen kynän, luovan kirjoittamisen oppaan, sen pohjalta me etenimme ja opimme ja opettelimme ja harjoittelimme. Meitä yhdisti kirjoittamisen ilo, palo, halu, tai joku muu. Sanoin, että ei täällä tarvitse kirjoittaa yhtään sanaa, jos ei halua, eikä sanoa yhtään sanaa, jos ei tahdo. Tiesin riittävin hyvin ujouden ongelmat.

 

Uskollisin kävijä olikin kuuntelija, joka silloin tällöin heitti jonkin terävän kommentin vaikkapa suomalaisesta runoudesta mutta joka  tuli uskollisesti  kaikkiin kokoontumisiin. Kerran hän sitten sanoi:”…kun mie olen jo näin vanhakin….” Joku kysyi: ”Kuin vanha sie sitten olet?” Ajattelin, että varmaan jotain päälle seitsemänkymmentä. Nainen sanoi, että päälle yhdeksänkymmentä. Me kaikki olimme ihan ällikällä. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Nyt Anna ei enää tule, ehkä Anna vilkuttaa meille tuolta pilven reunalta ja toivottelee kirjoittamisen inspiksiä jokaiselle.

 

Ja me?

Ja me nyt?

 

Me juhlimme runokurssin merkeissä helmikuussa. Odotamme innolla Petri Hannulaa vieraaksemme. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon, niin monta hyvää hetkeä on ollut. Parasta on ollut se henki, tekemisen meininki, into, jolla kaikki ovat lähteneet yhteisiin juttuihin mukaan. Että kun yksi ei jaksa, kun vene välillä ajelehtii ilman perämiestä, niin toinen ottaa veneen haltuun, tarttuu peräsimeen ja vie suunnitelmat päätökseen. Tästä kaikesta kuuluu kiitos jokaiselle.

 

Lämpimästi muistan heitä kaikkia, jotka ovat ohjanneet piiriä hienosti ja ansiokkaasti eteenpäin. Heistä kaikki eivät enää ole mukana. En ikinä unohda sitä valoa, jota he ovat mukanaan kantaneet. Kuin valo sudenkorennon siivillä aurinkoisessa kesäillassa, yhtä kuulas ja lempeä voi olla valo, kun se siilautuu ihmisen kautta. Koskaan ei ole liian myöhäistä sitä kokea.

 

Kuvaksi valitsin tuon maanantaisen kuvan heinäkuulta, jolloin ensimmäinen kirjoittajakurssin päivä oli takana. Joutsenon opiston kurssilta olin aikanaan käynyt rohkeutta hakemassa, sitä kalliota, jonka päälle voisi oman pihlajansa kasvattaa. Niin vähän tarvitaan maata toisinaan, missä unelmat voi kasvaa, missä siemen voi itää. Koskaan ei ole liian myöhäistä, koskaan ei ole liian vähän.