Maaria haastoi minut:

 

1.  Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.

2.  Linkitä henkilö joka haastoi sinut
3.  Kirjoita säännöt blogiisi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

 

 

 

 

Haastan kaikki asiasta kiinnostuneet kuuden pariin.

 

Tässä kuusi asiaa lapsuudesta:

1. Kotona minulla oli kaksi pikkuveljeä *, isä ja äiti. Minulla oli yksi mummo, joka asui enon luona sekä serkkuja, joista pari oli kesäisin paljon meillä.

2. Me asuimme saaressa, jota sillat yhdistivät mantereeseen. Lähimpään naapuriin oli reilut kaksi kilometriä matkaa. Tästä varmaan syntyi kaipuu hiljaisuuteen ja halu erakkomaiseen elämäntyyliin. Kirkolle oli viisi kilometriä, sinne me pääsimme välillä mukaan, kun isä kävi asioilla. Kaupassa sanoimme, että laitamme tämän kaupan traktorin perään ja vedämme sen meille, niin ei lopu sitruunasooda tai nallekarkit, jotka olivat harvinaista herkkua silloin. Maito vietiin maantienlaitaan, ja me olimme monesti mukana. Kerran meidät pysäytti mies, joka puhui vierasta kieltä. Serkku ymmärsi ja kertoi, että mies halusi valokuvata meidät. Emme silloin tietäneet, että kuvaaja oli Mario De Biasi, maailmaa kiertänyt italialainen valokuvaaja, ja että päätyisimme Finlandia-nimiseen kirjaan, joka julkaistaisiin usealla kiellellä. Kuva on huvittanut kaikkia, sillä emme suinkaan ole missään edustusasuissa siinä.

3. Isä oli Karjalan evakoita, kova kertomaan tarinoita ja tekemään töitä, aina leikkisä ja hauska. Isän isä, äijä,  meni Amerikkaan, oli jonkun vuoden siellä ja palasi takaisin. Siitä me kuulimme lapsena aina tarinoita. Emme koskaan tavanneet isän vanhempia. Isä olisi toivonut minusta lääkäriä tai tuomaria tai jotain parempaa, jotain yliopiston kouluja käynyttä. Oli pettymys, kun minusta ei tullut mitään akateemista tai en mennyt naimisiin korkeasti koulutetun ihmisen kanssa. Ymmärrän asian, hän oli kiinnostunut kaikesta maan ja taivaan välillä, hänellä oli varmaan unelma käydä kouluja, muttei ollut siihen mahdollisuutta, jonkun oli sodan jälkeen jäätävä viljelemään peltoja. Iso pitkä mies, vähän lyhyempi minnuu, oli isän yksi lempilauseita. Hän oli vajaa 160 cm, ihmettelen aina sotilaspassissa paino 48 kg, että sellaiset hintelät poikaset joutuivat sotaan. Isä ei joutunut, käsky oli jo käynyt rintamalle, mutta "Mannerheim laittoi viestin, että kakskytkuus syntyneet pysyvät viimeisenä hätävarana." Isä teki talvisin metsätöitä. Mekin lapset pääsimme joskus hevosen kyytiin ja tulille. Parasta oli, kun isä tuli kotiin, saimme jäätyneitä eväsleipiä, jäniksentuomisia, jossa oli sianlihaa päällä, joka oli täynnä pakkashileitä.  Isä nosti meidät lämpimän uunin päälle ja alkoi kertoa, millaisia terveisiä metsän jänis meille sinä päivänä oli laittanut.

4. Äiti kuului niihin maan hiljaisiin ja nöyriin palvelijoihin, äiti oli maailman hyväsydämisin ihminen, joka oli ennen meitä ehtinyt hoitaa isänsä ja setänsä kuolinvuoteilla. Kaikki, jotka äidin nuorena tunsivat muistavat hänen valoisat kasvonsa. Lapsuudesta muistan, kun äiti vei kirkkoon, kaivoi käsilaukusta vohvelin, että malttain olla  hiljaa. Vohveli oli hyvää, kirkon katto korkealla, ja urut ihmeelliset. Äiti sanoi, että olin kiltti ja helppo lapsi, kun kysyin. Syntymätodistukseen minun  painoksi oli merkitty 2350 g, synnyin siis keskosena. Vanhemmiten äiti sairastui moni-infarktidementiaan ja tauti toi esiin äidin valoisan, iloisen, vähään tyytyvän mielen. Ruisleipää tai rieskaa, maitoa tai piimää, äidille kävi aina kaikki. Myös äidin äiti sairasti dementiaa, ja itsekin olen huomannut, kuinka muisti on alkanut tehdä samanlaisia  tepposia kuin äidillä aikanaan samoissa ijissä.

5. Meillä oli lehmiä, ne olivat meidän ystäviä, pienestä asti me olimme mukana maatalon töissä. Kolmevuotiaana halusin lypsämään äidin kanssa, lehmä potkaisi minut lantakouruun, siihen jäivät lypsyhommat. Serkkujen kanssa teimme lehmille radio-ohjelmia.

6. * Haaste toi mieleen muutakin:

 

 

 

Pikkuveli (vanh.) ja minä silloin, kun maailma oli vielä aivan avoin kuin kuistin ovi. Veli oli maailman tärkein, kun muihin taloihin oli niin pitkä matka eikä muita leikkikavereita ollut. Silloin ajattelimme, ettemme ikinä riitele, emme sittenkään, kun tulemme aikuisiksi, kuinka aikuiset voikaan olla sellaisia, olimme kuulleet aikuisten jutuista riidoista. No, muutaman kerran olemme sortuneet, mutta vain muutaman ja nekin on pyydetty ja annettu anteeksi. Kotona meillä ei riidelty, joskus mietin, miten voi niin sopuisaa ollut elämä. Tien varressa oli rapakivi, se oli meille Tuhman Miehen talo, sitä kävimme veljen kanssa hajottamassa, jotta pahuus maailmasta häviäisi. Kivi jäi, emme saaneet pahuutta maailmasta pois, kerran viereinen kiviaita keikautti minut nokkospöheikköön, ja silloin itku maistui ja kivi jäi paikoilleen. Mistä niitä pilvilöitä tulloo? pohti veli. En mie vaan tiie, kun miulla on saappaat väärässä jalassa, en ehi sitä selvittämään. Veitset meillä näyttää olevan käsissä, olisikohan oltu lähdössä pajupillin tekoon? Kuva kertoo kaiken, sen läheisyyden määrän, jota maailma ei ole pystynyt poistamaan.

 

Pikkuveli (nuor.) ehti paljon 25-vuotisessa elämässään: katkaista kolme kertaa solisluunsa, purjehtia maailman meret, porata kiviä louhoksella, toimia Nikkilän mielisairaalassa ja Espoon Rinnekodissa kehitysvammaisten hoitoapulaisena levottomien miesten osastolla. Suuri hetki oli se, kun leikimme toisen veljen kanssa paperipussilla ja nuorempi veli nousi pystyyn ja alkoi tavoittaa. Mikä riemu: veli kävelee, äit hei kato. Veljeltä jäi motsikka lammen rannalle, ryppyinen paita kylpyhuoneeseen, yksi kirjanen minun kirjahyllyyn: Kun tunsin itseni heikoksi - Kehitysvammaisten omaisten kirjoituksia vuosilta 1979 – 1983, toimittaja Hannu Virtanen. Sieltä poimin muutaman runon, jotka sopisivat myös veljen ajatusmaailmaan:

 

On tilanteita, joita eivät mitkään ennalta olevat lait hallitse. Silloin täytyy olla kyllin rohkea voidakseen ajatella selkeästi ja rakastaa varmasti.

 

Syvällä hiljaisuudessa

laskeutuu hiekan jyvä

ja vesi näkee

itsensä lävitse

 

 

 

Kuolema on syvyyksien symboli. Kun ihminen pyrkii syvemmälle elämään tai itseensä tai täyttymykseen, tarjoutuu kuolema avaimeksi kaikkeen tähän.

 

 

Runot oli lainattu Risto Nivarin teoksesta Avaimella suljettu. Veli noista syvyyksistä nyt tietää, vaan ei tule kertomaan. Muuta kuin unissa.

Veli oli pohtija, oman tien kulkija, rohkea, avoin kaikille tuulille, aina tukka hulmuamassa, aina liikkeellä. Veli opetti minulle männän toiminnan periaatteet ja muutakin koneopista, ilman niitä en olisi koskaan päässyt läpi koneopin tentistä, kun jo pelkkä mäntä tuntui aivan utopistiselta mysteerilta. Veli opetti minulla jotain suvaitsevaisuudesta, heikkojen puolella olemisesta. Veljen ansiosta löysin myös tämän L. Osanin runon, jotenkin tämäkin liittyi kehitysvammaisiin, joita veljellä oli paljon ystävinä ja jotka olivat osa meidän lapsuutta, kun uudessa kotipaikan naapurissa asui kaksi veljestä ja he olivat paljon meidän kanssa leikkimässä. Runossa on paljon veljen opettamia oppeja, sellainen oli hänen ajatusmaailmaansa, että kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat:

Saahan aurinko olla

saahan olla myös taivas

saahan olla myös äiti

saanhan olla minäkin?

                      L. Osanin (yksi säe runosta)