Ystävänpäivä on illassa.

 

Tämä päivä ahdistaa välillä. Mietin miksi. Ehkä siksi, että viisi vuotta sitten lauloimme kauniista maasta: ”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan.” Lauloimme sitä Muolaan muistokivellä, joka oli tuotu sieltä uudelle paikalle Etelä-Karjalaan, toiseen kuntaan, kunnantalon lähettyville.

 

Tiesin, että pala tuosta kivestä oli samalla pala sukumme historiaa. Isän isän isä oli aikanaan spiikannut kirkon portaat. Tarina sekin sinänsä. Että hän oli mennyt takaamaan lainan, että lainan ottajan reki oli kaatunut ja kaikki myyntiin menossa olleet potit olivat särkyneet, että mies ei ollut pystynyt maksamaan lainaa eikä isänisänisällä ollut rahaa maksaa takausta että hän oli sen tähden joutunut kirkon portaiden tekijäksi. Ja kun hän oli palannut takaisin kotiin sormenpäät verille kuluneina, hän oli vielä kotona saanut selkäsaunan.

 

Sitten kun tuli sota, portaatkin pommitettiin hajalle. Jokunen vuosi sitten kunnanisät hakivat palan noista portaista muistomerkiksi juuri sen kunnan pihalle, johon isäni oli muuttanut evakkotaipaleensa lopuksi.

 

Ystävänpäivänä viisi vuotta sitten me, isää saattamaan tullut hautajaisväki, seisoimme kiven ympärillä ja lauloimme isälle lähtölauluksi maa on niin kaunis.

 

Ja tänäänkin maa on niin kaunis ellei vieläkin  kauniimpi.

 

Joskus ystävänpäivä voi olla myös ystävänmenetyspäivä, jolloin kaikki tärkeä kirkastuu suurimpaan mahdolliseen arvoonsa.

 

Tänään minulle on niin käynyt, kun vanhin ystäväni lähti kohti taivaallista kirkkautta, juuri tänä aamuna, ystävänpäivänä, jonka perinteisiin kuului, että kokoonnuimme yhteen lukemaan runoja, kaimani, minä ja ystäväni. Hänen mielirunonsa oli Satu Marttilan runo, jonka pari päivää sitten laitoin blogiini ystävyydestä kertovan kuvan ja tekstin loppuun.

 

Mieli haikeana, silmät itkusta punaisina, olen taas tänään oppinut jotain uutta ystävyydestä, siitä että vaikka sen menettää niin sitä ei kuitenkaan menetä.

 

Viisi vuotta sitten ystävänpäivänä oli isän hautajaiset. Hänkin on mennyt eikä kuitenkaan ole.

 

Tämänpäiväisen suru-uutisen jälkeen piti mennä kauppaan, oli pakko mennä ja mietin miten voin mennä, kun niin paljon itketti eikä siitä meinannut tulla loppua, ja oli mentävä ennen kuin kauppa menee kiinni. Onneksi löysin mustat aurinkolasit. Ne silmillä menin. Olin sisälläkin lasit päässä. Aurinko ei paistanut yhtään. Silti maa oli niin kaunis.