Luonnonkukkien päivän väriloistoa Lemin Uimilla.

Kävin Raita Karpon ja Jouni Someron konsertissa Palola-kodissa.  En ole siellä käynytkään aikoihin. Nyt kaikki paikat tulvivat muistoja kuten myös laulujen sanat. Ajattelin etukäteen käväistä myös dementia-osastolla mutta en pystynyt, liikutus oli liian suurta muutenkin.

Syvät vedet ovat olleet liikkeellä sen jälkeen kun luin Renate Dorressteinin uusimman. Se kertoo keski-ikäisestä tyttärestä ja hänen äidistään,  joka saa aivo-infarktin ja sairastuu vaskulaaridementiaan, heidän sietsemästä kuukaudesta.

Lukiessa ihmettelin, kuinka he jaksavat. Ja sitten tajusin, että tuohan on melkein kuin meidän elämästä (tosin äiti oli sopeutuvainen ja maailman herttaisin ihminen, aina kaikki kävi, rieska tai ruisleipä, maito tai piimä, dementiaosasto tai palvelutalo, mikä vaan). Lukiessa mietin, kuinka me jaksoimme ne 11,5 vuotta, millaisia vuosia ne olivat, millaista on kadottaa itsensä ja muistinsa. Mitkä olivat meidän selviytymiskeinot? Lukiessa ymmärsin, että olin pakastanut täysin kaikki tunteet.

Nyt ovat pakasteet alkaneet sulaa, kaikki menneet vuodet palaavat mieleen tavalla tai toisella. Kukkivassa perinnemaisemassakin. Harmaantuneen aidan vierellä mietin, mikä on dementian tarkoitus. Mahtavatko kukat demntoitua, tai aidan seipäät vai säilyttävätkö ne tietoisuuden tarkoituksestaan loppuun saakka?