Lauantai illan pimetessä hautausmaalla kuutamokävelyllä. Ilta oli lempeä. Syksyn tullen ikävä tulee taas vierailulle, se tulee uniin ja muistikuviin. Ikävän kanssa tulee syyllisyys, enää se ei ole niin hyökkäävää, siihen tulee mukaan armollisuuden näkökulmia.

Kotona hyllystä kaappaan kirjan  Martti Lindqvistin ajatuksia Surussa ja toivossa. Toimittanut Viena-Inkeri Lounela. Kirjoitan jotain ylös. Minulla kirja on täynnä alleviivauksia ja aaltoviivoja. Muutama miete vielä kirjasta:

"Tuhka on kevyttä, enkelten sukua. Se lentää helposti. Ja siitä kasvaa uusi elämä.

Kuolema on elämän suurennuslasi.

Jokainen kuolema on kuva omasta kuolemastamme.

Olen ihminen, mutta samalla myös tulossa ihmiseksi...Ihminen on alusta loppuun asti olento, joka ei ole valmis.

Minä itse olen suurin salaisuuteni.

Muutos on elämän määre kuten virtaava vesi on osa joen määritelmää.

Ajallisen elämän arvo on juuri sen ainutkertaisuudessa ja katoavaisuudessa. Maanpäällinen helvetti voisi olla tila, missä ei saisi koskaan kuolla.

Jokaisessa ihmisessä asuu sureva ja yksinäinen lapsi. Se tuntuu kipeältä, mutta se sisältää myös mahdollisuuden lähteä etsimään toista samankaltaista, jonka kanssa jaettu suru voi muuttua yhteydeksi ja syväksi ymmärrykseksi. suru on myös silta omaan itseen ja lähimmäiseen.

Pimeän rajapinnassa kokemus ajasta muuttuu. ajan pituudella ei tunnu olevan yksiselitteistä matemaattista mittaa...Ikään kuin aika ei tottelisi omia mittareitaan...Liike ajassa tapahtuu mielen alitajuisen virtojen mukaisesti vapaasti kaikkiin suuntiin ja missä tahansa rytmissä. Ihminen on sisäisesti saapunut surun aikaan.

Uskon, että jollakin käsittämättömällä tavalla armo kulkee sinnekin, missä kukaan ei tunnu kuulevan ihmisen huutoa.

Vaikka ihmisten surumatkat ovatkin yksilöllisiä, niissä on aina myös sama ikisuru läsnä"