Taas kaikki kauniit muistot, lumivalkeat pellot, puistot…Itsenäisyyspäivän aamunäkymä takapihalla loistaa valoa, nöyryyttä, pehmeyttä  ja tulevaisuuden uskoa. Se loistaa jokaisessa puussa, jokaisessa taimessa ja pensaassa, jokaisessa lumihiutaleessa. Kansa joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden:

On taas se hetki vuodesta, jolloin kohta kirjoitan nimesi kirjekuoreen. Sinä olet ihme, suuri ihme ja kiitän siitä, että olen saanut joskus tutustua sinuun ja olet ollut joskus osa elämääni. Mitä olisikaan elämäni ollut ilmas sinua. Asteen verran kylmempää, köyhempää, yksinäisempää  ja värittömämpää. Tiedän, että lämmin henkäys käy talvisäässä, kun ajatukseni siirtyvät nimeesi, joka tuo monia muistoja mieleeni sinun kauttasi, monet yhdessä eletyt tuokiot palautuvat  siinä samassa.

Kun palautan mieleen  vuoden kohokohtia niin ne liittyvät pieniin hetkiin, tapaamisiin, jolloin on kokenut olevansa osa jotain suurempaa kokonaisuutta, jolloin kokee elävänsä samaa hetkeä jonkun muun kanssa. Miten paljon tällaisia kohtaamisia on ollut. Sukulaisia, ystäviä, tuntemattomia kanssavaeltajia. Kohokohtia ovat olleet serkustapaaminen, syntymäpäiväjuhlat, tapaamiset muissa juhlissa, yllättävät arkiset kohtaamiset vaikka hautausmaalla tai milloin missäkin.  Vaikka tammikuinen kuutamoilta, jolloin ojentelin sähkömittarinasentajalle avaimia. Hän kertoi omasta lapsuudestaan, kuinka hän 10-vuotiaana oli kissansa kanssa juossut ohjusta pakoon, kissa oli kääntynyt toiseen suuntaan kuin hän ja räjähtänyt kappaleiksi. Katsoin poispäin ja minusta tuntui, kuin olisin kokenut tuon, tosin unessa. Ajatella sama kuu loisti siellä heillä kaukana entisessä kotimaassa, Irakin vuoristossa. Hän oli selvinnyt. Yksi esimerkki selviytyjistä, jotka toivat mukanaan uskoa ja poistivat pelkoja.

Jokaiseen kohtaamiseen on kirjoitettu oppi jostakin syvemmästä ja puhuttelevammasta. Se vain täytyy penkoa esiin. Olen pahoillani, etten ole pystynyt kaikkia teitä tapaamaan, vaikka olen luvannut. Ajatuksissa te kaikki kuitenkin olette olleet. Kiitän jokaisesta kutsusta, jokaisesta kortista ja kirjeestä, jokaisesta puhelinsoitosta, jokaisesta avusta, jonka olen saanut. Kuinka paljon ne ovat mieltäni lämmittäneetkään.

Jossain tilaisuudessa sain tällaisen kysymyksen eteeni: Mitä luulet, mistä läheisesi tulevat muistamaan sinut? Vaikea kysymys, kun läheisimmät läheiset ovat jo poistuneet. Mitä mahtaa Poju-koira ajatella? Toivon, että  se olisi saanut tästä viidennestä kodista viimeinkin paikan, jossa olisi hyvä olla ja että se voisi luottaa siihen, ettei sen enää tarvitse muuttaa uuteen paikkaan, ettei sen enää tarvisi pelätä, ettei sen enää tarvisi kokea laiminlyöntejä eikä maailman pahuutta. Kuinka paljon se onkaan opettanut elämänilosta ja luottamuksesta, ystävällisyydestä ja sopeutumisesta., uskollisuudesta ja elämisestä tässä hetkessä. Nuo opit ovat kirjoitettu sen jokaiseen hännänhuiskaukseen. Nuo opit kantavat nytkin, kun jokainen päivä tuo mukanaan kipuja ja särkyjä, kun sen jokaisessa tassunivelessä on pitkälle edennyt nivelrikko.

Entä mitä mahtaisi Samu ajatella? Kommentit ovat usein hauskoja ja saavat hyvälle tuulelle. Esim: Kuljimme katoksen ohi, jossa oli täysin risa nojatuoli. Sieltä juoksi hiiri. Samu huomasi sen mutten minä. Kohta hiiri juoksi minun jalkojen ohi ja kiljaisin kauhusta. Samun toteamus puhui paljon: ”Ani, tota mä en olisi ikinä uskonut sinusta. Että sä pelkäät hiiriä. Ani, kuinka sä voit käyttäytyä noin naismaisesti!” Entäs tämä sitten: ”Ani, te ootte Pojun kanssa sukulaisia.” Kuinka niin, kysyin.” No kun te näytätte samanlaisilta”. Oho, miten niin? ”Te näytätte yhtä kilteiltä.”

Muitakin kohokohtia meillä on ollut Samun kanssa. Talvella Lapin matka oli monen tunturinkokoisen unelman täyttymys. Samu pääsi huuhtomaan kultaa, uimaan Kiilopäällä talviavannossa (seitsemän kertaa ja oli juuri päässyt vauhtiin, kun soitin että tulen hakemaan; ” Ani, miks sun piti just sillon tulla hakemaan, kun mun uinnit oli parhaimmillaan,” oli Samun kommentti). Päästiin  laskemaan pulkalla alas pitkää mäkeä, näkemään poroja. Revontulet kylläkin jäivät näkemättä. Matka oli pitkä, mutta Samu mahtava kannustaja: ”Ani, jaksa vielä vähän, ajattele kohta ollaan perillä, ja sitten pääset saunaan ja rentoutumaan.” Noiden sanojen voimalla jaksoi taas eteenpäin, vaikka välillä oli aivan pimeää, ei aavistustakaan, olimmeko oikealla tiellä, eikä ollut edes karttaa, ei ketään missään, bensa ja puhelimen akku  alkoi olla vähissä ja pakkanen kireää, ja jossain ulkona ulvoi joku, kun pysähdyimme täyspimeällä kylätiellä jaloittelemaan. Samanlaista se on toisinaan  elämänkin kanssa, valo kadonnut, suunta epäselvä, väsymys painaa, tulevaisuus tuntuu pelottavalta, yksinäiseltä, monet kivut, murheet  ja sairaudet tekevät elämän raskaaksi .  Tiedän, että teissä lukijoissa on monia, jonka elämä tällä hetkellä on juuri tuollaista. Toivon, että silloin voisi Joulun hoitava Valo laskeutua luoksesi ja lohduttaa ja antaa toivoa ja voimia kulkea eteenpäin.

Silloin kun se työtä ja vaivaa on ollut, silloin se parasta on ollut. Töitä on riittänyt yllin kyllin niin töissä kuin vapaallakin. Vapaat ovat pitkälti kuluneet lapsuukodin mailla. Kymmenen vuotta on kulunut paikkoja siivoillessa ja kunnostellessa eikä se työ näytä loppuvan. Samun kommentti työntekoon: ” Ani ei me taideta olla sukulaisia. Kun sä tykkäät työnteosta ja mä en, Mä tykkään kylpylöistä ja angrybirds-puistoista ja sä et yhtään viihdy niissä, jo viiden minuutin kuluttu olet täysin pitkästynyt, mä taas en malttaisi lähteä pois.”

Kaikkien huomisten kaikki kukat / ovat tämän päivän siemenissä.  -Intialainen sanonta. Olkoon niissä mukana myös Joulun ikuinen Valo, ikuinen Rauha ja Rakkaus, ne tuokoon sinulle Joulun.

Sinulle kiitollisin mielin ja  Jouluterveisin

Ani

Jouluna olkoon kunnia Hänelle, jolle se kuuluu:

Kunnia Sinulle joka rakastat meitä syvällä käsittämättömällä ja jumalallisella rakkaudella,

Kunnia Sinulle joka siunasit meitä enkelten ja pyhien joukon valolla