Melkoinen maalari tuo Herra Talvi, se ottaa pakkasta siveltimeen ja piirtää puut kimaltamaan, loihtii tähdet lumelle, huurruttaa, kuorruttaa, sädehtittää, pehmentää, muotoilee.
Kuvassa Samu viimeistä kertaa Pojun kanssa lenkillä. Kameraan oli jäänyt hämärän asetukset. Siksi kuva tulvii valoa enemmän kuin sitä on. Maisema on kuin satua. Vain satu on totta.
Oli kevättalven sunnuntaiaamu,
poika ja minä hengitimme jääkiteitä välkkyvää
pakkasaurinkoa
ja tavasimme lumesta kirjoitusta, vanhanaikaista,
kömpelöä mutta selvästi luettavaa käsialaa:
Minä rakastan teitä kaikkia
Sinä aamuna, lumisateen jälkeen,
Kallion puistojen puhtaassa lumessa luki kaikkialla:
Minä rakastan teitä
Oi rakkautta kalliorinteillä, altaissa,
hiekkalaatikoissa, huurteen peittämissä kiviseinissä,
lumenvalkeaa rakkautta kaikille, ihmiseen katsomatta,
ehtymättömästi
kun anteeksiantava talvi peittää saastaisen pusikon
johon ovat valuneet koko maailman kyyneleet ja synnit.
Ja kelkkamäen alla, kunnioittavan lapsiparven ympäröimä
kirjoittaja:
iso vanha koira, kuono lumessa
piirtämässä tiliä koiraelämästään:
Minä rakastan teitä kaikkia
Kunnon koira, vaatimaton, rehellinen;
kunnon ihminen, haukkumassa korutonta
rakkauttaan
vertaisilleen otuksille, karvaan katsomatta.
-Matti Rossi-
Viimeisellä metsäretkellä Pojun kanssa auringonlaskua ihmettelemässä Nokkalassa.
Nyt Poju ei tule enää ikinä mukaan, ei ikinä enää odota kotona, ei ikinä. Ei ikinä vartu jalkojen juuressa, ei ikinä tuhise, ei ikinä nouse sängyn reunaa vasten herättämään aamuisin. Ei ikinä enää tule kotiin. Poju ei tule. Olin jo unohtanut, miten pahalta tämä voi tuntua.
Mutta kun maalaat, älä maalaa valoa pois. Sen Poju kyllä osasi. Maalata valolla ja elämänilolla.
Näihin kuviin ja mietteisiin innosti viime viikon valokuvatorstain haaste: Talven taidetta
Kommentit