Viikko on kulunut penkomisen merkeissä. Taloa on pengottu ja sielua vieläkin enemmän.

 Koko viikon olen etsinyt viimeisintä hautajaispuhetta, joka tulisi serkun kokoamaan valokuvakirjaan.  Tämä kaaos on käännelty ja väännelty, pinottu ja purettu mutta puhe vain pysyy piilossa. Olo on levoton, ärsyyntynyt, nyppiintynyt mieli, joka ei halua mitään muuta kuin sen puheen, mikään muu ei ole mitään, mikään muu ei sille kelpaa. Olo kuin ketjujenkorjaajalla, kun kettingit ei mene paikoilleen. Matka ei jatku ennenkuin asia on kunnossa.

 Eilen aamulla ennen töihin lähtöä ajattelin taas etsiä sen aikaa, mitä oli aikaa. Jonain aamuna mieli herätti jo neljältä etsintäpuuhiin.

Nyt oli vuorossa 30 sentin korkuinen sotkuinen paperikasa, jota aloin lajitella ja mapittaa: laskut omaan, veropaperit omaan, kirjoitukset omaan kansioon, lehtileikkeet, no minne ne laittaisi? Joitakin kirjeitä ei ollut edes avattu.

Tässä talossa on nyt viiden ihmisen jäämistöt ja tuntuu, ettei selviä niiden kanssa, kun mitään ei raaskisi heittää pois eikä ole ehtinyt tai jaksanut lajitella kaikkea, kun on aina tullut uusia ja uusia lajiteltavia.

 Aamulla lattia, sänky, tuoli, jokapaikka  alkoi olla täynnä avonaisia kansioita. Mappihyllyssä oli myös mappi, jonka selkämyksessä luki:  Suru ja kuolema. Ajattelin, että siinä on jotain teoreettista ja niinpä siihen kävin laittamaan yhtä sururyhmässä aikanaan käsiteltyä paperia.

Vetäisin kansion hyllystä ja sieltä valahti paljon papereita lattialle, jotka tipahtivat muovitaskusta, joka oli laitettu väärinpäin kansioon.

Näin heti sen magnetalla kirjoitetun tekstin. Siinä! Siinä se oli. Voi Jee!

Avasin paperin, katsoin, kuinka teksti oli jostain kohtaa levittäytynyt yli omien raamiensa, kun siihen oli tipahtanut kyynel.

 

 

Kyllä oli voittajan olo, itketti ja nauratti yhtä aikaa. Viikon aikana on tullut vastaan niin monta unohtunutta hetkeä, tapahtumaa ja tunnelmaa, hetkiä, joita eli  uudelleen, kun katsoi jotain valokuvaa, hetkiä, joista ei edes tiennyt, että ne ovat olleet olemassa. Ja aina sama mieli: eikö tähän koskaan totu? Eikö tämä koskaan lopu? Ja lopulta: pitäisikö? Niinkö nopeasti tämä elämä on mennyt? Mihin ihmeeseen se on kadonnut?

Nyt tunnelma oli enemmän kipeänlämmin, suloisen suolaisenkaipauksen täyttämä kuin murheiden murtama.

Kuin sulavan lumen pisara harmaassa aamussa roikkumassa katon reunalla. Jospa siltä osaisi oppia tuon taidon: valmiina, aina valmina lähtöön, pudotukseen, aina valmiina heijastamaan valoa ja kirkkautta vaikka olisi millainen harmaus ympärillä.