Mita ajattelen perhosesta, mitä muuta se voisi olla kuin rukous. Sininen rukous, musta rukous, helposti repeilevä. Hetken lepattava. Helposti se tallautuu jalkoihin, repeilee riekaleiksi, hukkuu Aleppon raunioihin, eksyy vääriin huoneisiin. Tai nousee korkeuksiin, hiljaisuuden tuolle puolen. Siinä se on hetken, ja sitten tuolla ja täällä ja kohta poissa.Jään siihen kuuntelemaan, jään siihen lohdutukseen, perhosen siivelle.

Tähän runoon innoitti Mary Oliver: Tuhat aamua. Runo Satuin seisomaan ja siitä kohta: Mutta ajattelin peukaloisen laulusta, mitä se voisi olla ellei rukous?

Ja tässä koko runo:

Satuin seisomaan

En tiedä, mihin rukoukset menevät

                             ja mitä ne tekevät.

Rukoilevatko kissat, silloin ku ne puoliunessa

                             uinuvat auringossa?

Rukoileeko opussumi, kun se

                             ylittää kadun?

Auringonkukat? Vanha mustunut tammi,

                             joka vuosi vuodelta vanhenee ja kasvaa?

Tiedän, että voin kulkea maailman läpi,

                             rantaa pitkin tai puiden alla,

mieli täynnä vain

                             vähämerkityksisiä asioita, täysin

itseeni vajonneena. Tila, jota en oikeastaan voi

                             nimittää elossa olemiseksi.

Onko rukous lahja vai pyyntö,

                             vai onko sillä mitään väliä?

Auringonkukat loimuavat, ehkä se on niiden tapa.

Ehkä kissat ovat täydessä unessa. Ehkä eivät.

Kun tulin ajatelleeksi tätä, satuin seisomaan

ihan oveni ulkopuolella, muistikirja avoinna

niin kuin minulla on tapana aloittaa jokainen aamu.

Silloin peukaloinen alkoi laulaa likusterissa.

Se oli läpeensä innoissaan,

en tiedä minkä vuoksi. Ja kuitenkin, miksikäs ei.

En minä suostuttelisi sinua luopumaan siitä, mihin uskot,

tai et usko. Se on sinun asiasi.

Mutta ajattelin peukaloisen laulusta, mitä se voisi olla,

                             ellei rukous?

Jotta minä vain kuuntelin, kynä ilmassa.