lumi sulaa

orapihlaja-aidan takana

ei enää kukaan liiku.

Toivottavat suolammen vaiverot pitkäperjantain aamuna. Taustalla lauloi peipponen, kun näitä kuvailin. Aiemmin samaisella suolla olin kuullut jo kiurun liverryksen. Ja kun se lopetti, aloittivat metsot oman kukerruksensa. Ja jollain matkalla kuulin mustarastaan ja mietin, miten niin musta lintu voi laulaa niin lohdullisesti. Ehkä juuri siksi, että se on niin musta, että se tietää niin paljon syvyydestä ja siitä, millälailla sen voi pyyhkiä pois. Lunta on vielä mutta myös sulia paikkoja. Kevät etenee, upea talvi on takana.

Vuosi on sitten kulunut, ei kirjoituksen kirjoitusta tähän blogiin. Mutta osasinpa vain vielä löytää tänne, ja liittää kuvan ja kirjoittaa jotain. Onnittelen itseäni siitä hyvästä.

Kuvauskaverini Sohvi on poissa, vuoden verran on mennyt ilman koiraa, lenkkeilyt jääneet turhan vähiin.

Ehkä minun pitäisi viritellä uudelleen tämä blogi eloon?. Onhan se kuitenkin aikanaan tuonut niin paljon iloa elämään. Että jäisi joku merkintä menneestä.

Pitkäperjantain aamuna Ruostekorven rantametsässä törmäsin valkoiseen näsiään elämäni ensimmäistä kertaa. Mielenkiintoista oli, että noin metrin päässä kasvoi normaali punavioletti näsiä.

Luonnon aamukonsertti oli molipuolinen ja mahtava: Taustalla kukertivat teeret, siihen sekoittui tikan kevätpärryytelyt, tinttien tiukahdukset, peipposen liverrykset sekä kaakkurin ääntelyt. Kevät oli saapunut.

Tänään satoi taivaalta - ei vettä, lunta, rakeita eikä jäätä - vaan: siemeniä. Yritin ottaa kuvia uudella puhelimella, ei ollut oikein laite vielä hallussa mutta joku kuva sentään tarkentui sinne minne pitikin ja kuvaan jäi sitä, mitä halusinkin. Ei tosin aina. Hanhiparvi lensi Matolammen yli mutta kuvassa ei ole yhtään lintua, vaikka ne lensivät yläpuolelta ja ovat varsin kookkaita siivekkäitä.

Mutta niin vaan on se aika vuodesta, jolloin pikku siemen irtoaa kävystä ja aloittaa huoman seikkailun kohti maata. Melkoinen uskalikko!

Talvi on ollut lähes lumeton. Pieniä jaksoja on sentään ollut lumipeitteisiä. Nyt sitten sataa lunta. Ehkä se talvi viimein alkaa, kun pitäisi tulla kevät.

Tiistaina 24.3.2020. Liikennettä oli vähän, kun illalla ajelimme koiran kanssa kohti kaupunkia. Tällaisella raskaalla matkalla on hyvä, että varastossa on jotain  mukavia muistoja.

Miten monta kertaa olimmekaan olleet menossa samaan suuntaan, mukana pikku kiehelmöivä jännitys. Sohvi pääsisi etsimään pilossa olevia ihmisiä metsästä. Voi se oli parasta, mitä ikinä elämässä voisi olla. Miten se rakastikaan noita iltoja. Ja minä myös.

Ja nyt, nyt niitä ei enää ikinä tulisi, ei ikinä enää Sohvi tulisi kotiin, ei palaisi tältä matkalta. Se tuntui niin murskaavalta. Mutta itse en enää jaksanut, sitä närästystä, epätietoisuutta, valvomisia ja yölenkkejä pimeässä metsässä, kun mistään muusta ei ollut helpotusta. Ei auttaneet närästyslääkkeet, ei mahansuojalääkkeet, ei ollut tietoa, mistä vaivat tulivat, milloin seuraavan kerran tulisi valvottu yö, kulkeminen sisään ja ulos, edestakaisin. Erikoisruokavalio auttoi, mutta ei pitänyt kohtauksia poissa, vaikka ei antanut muuta kuin juuri sitä ruokaa.

Loputa tuli selvyys. Molemmat mahaportit olivat auki. Se aiheutti monlaisia vaurioita. Alkoi sisäinen taistelu siitä, mitä pitäisi tehdä.

Koti on nyt niin hiljainen. On niin surullista. On niin yksinäistä.

Sohvi, kiitos kaikesta, yhteisistä retkistä. Miten paljon teimmekään niitä. Yhtenä sunnuntaina, kun taas olo oli huono, katsoin mittarista, että kävelimme 20 km, että olisi ollut pikkuisen helpompaa.

Ja entä viimeinen metsäretki? Kapusin ylös jyrkkää rinnettä konttaamalla. Mietin, mitenköhän Sohvi pääsisi ylös, kun oli yli metrinkorkuisia kielekkäitä. No höh! Se laittoi etutassut kielekkeelle ja ponkaisi kevyesti sinne ja jäi odottelemaan, kun itse pääsisin ylös. Se oli koira täynnä ketteryyttä, halua kulkea metsässä, halua nauttia ulkoilmaelämästä, se oli täynnä halua huolehtia minusta, että pääsen eteenpäin kulkemaan.

Nyt Sohvi on päässyt kirmaamaan vihreämmille niityille, juoksemaan pallon kanssa niin paljon kuin haluaa ilman pelkoa, että vähäinenkin leikki saa taas mahamahopot jylläämään, olkoon siellä tuulet lempeitä, paistakoon aurinko, olkoon metsä raikkaampi ja puun juuret täynnä ihmeellisiä löytöjä. Sillä ne kaikki Sohvi on ansainnut. Tuo kiltti, uskollinen, reipas, aina kaikkeen valmis Ystävä.

Ala-Myllyjoen rannalla kuvia ottamassa helmikuun alkupuolella. Aurinko paistoi, oli niin keväistä. Luntakin oli hiukan maassa, taas vaihteeksi. Sitten tuli sateet ja pyyhki viimeisetkin pois.

Lumi ei paljoa haitannut tammikuussa. Joskus sentään sitäkin satoi ja sitten se taas suli pois. Jäätäkin oli välillä lammella, jopa niin paljon, että siellä pääsi kävelemään muutamana päivänä. Tuolla kuvausretkellä täytyi tyytyä rannalta kurkottamaan kännykän kanssa.

Jään alainen maailma on kiinnostava. Tuossa sitä olen kuvaillut. Rahkasammal näyttää komealta jään läpi metaanikuplien seassa.Tuo kuplien määrä on kuin kaunista kangasta.

Tapaninpäivän kävelyllä papreita viemässä kirjoittajalle. Kuljettiin Sohvin kanssa Linnoituksessa. Voi mahtavaa! Komeita puita joka paikassa, kivoja polkuja, valleja, kivikujia. On ollut aikanaan kova työ siellä. On aikanaan kuhissut elämää koko linnoitus. Nyt oli hiljaista, muutama kävelijä ja koiran ulkoiluttaja liikkellä. Tämä mahtava kuusi tavattiin matkalla. Ajattelin, että se on nähnyt monenlaista elämää siellä.

Nämäkin kuvat kuuluvat sarjaan: Kuusi

Kuusikuvia tässäkin kuvaamassa. Pienimmät kuvat onnistuu siirtämään mutta ei suurempia.

Tämä kuva kuvattu takapihalta, kotikuusen oksalta jouluaattona. Muita joulukuusia ei minulla ollutkaan, ei pihalla eikä sisällä. Ajattelin, että antaa niiden kasvaa rauhassa, onhan noita nähty muutenkin aivan riittävästi.

Joulurauhaa!

Olipa harvinainen näky tuo aurinko. Vähän aikaa se jaksoi paistaa ja sitten hävisi. Kun vielä oli uutta lunta maassa niin kylläpä tuntui valoisalta ja mieli iloisen kevyeltä tuota näkyä katsoessa. Kuva Nokalta 8.12.2019.

Kuuluu kuukauden kuva-sarjaan, jonka aiheena on kuusi.