tapahtui suuri muutos elämässäni. Syyskuun alussa alkoi koulu. Aamulla mukaan otin uutukaisen punaisen koululaukun. Olikohan se POP-laukku? Koulu oli kirkolla, johon oli matkaa viisi kilometriä. Veikö isä maantien laitaan kahden kilometrin päähän ensimmäisenä päivänä? Kenties, en muista. Mutta koulunpihalla tunsin oloni yksinäiseksi ja jännittyneeksi, kun en tuntenut ketään muita. Katselin, kuinka monella lapsella oli äiti tai isä mukana saattamassa.

Soittokello kilisi. Asetuimme jonoon, Olin ehkä toinen tai kolmas jonossa, joka tapauksessa pienemmästä päästä. Saimme aapisen, ohjeita, oman paikan kahden istuttavasta pulpetista. Kenen vieressä mahdoin istua, sitäkään en muista. Jokatapauksessa jonkun pojan vieressä, kuten kaikki tytöt. Jorma se ei ollut; hän istui minun takana ja houkutteli minut kerran tunnilla sormikoukun vetoon. Opettaja huomasi tilanteen ja jouduimme seisomaan koko lopputunnin. Miten pitkä se tuntu oli. Joosefin seitsemän lihavaa vuotta ja seitsemän laihaa vuotta tuntuivat ikuisuudelta. Eikä riittänyt pelkkä seisoskelu pulpetin vieressä vaan piti olla ryhdissä eikä saanut ottaa pulpetista tukea. Ja lisäksi vielä meni tieto kotiin tapahtumasta.

Varsinaista koulua ei kirkolla ollut vaan luokka oli rakennettu palokunnantalon yläkertaan. Ruokailemaan menimme urheilukentän poikki toiseen rakennukseen. Kerran meille sanottiin, että ne jotka tulevat valkoisella taksalli, ottavat laukkunsa ja lähtevät toiseen kouluun. Välillä tulin valkoisella taksilla ja välillä punaisella enkä tiennyt, pitikö minun lähteä. Jäin, eikä kukaan sanonut mitään. Kuulin kyllä, että isältä oli kysytty useasti, onko meiltä tosiaan yli viisi kilometriä kouluun? Jos olisi ollut tasan tai alle, ei olisi saanut tuota koulukyytiä vaan olisi joutunut kulkemaan kahden kilometrin sijasta koko matkan jalan tai pyörällä kouluun. Pääsin taksilla. Kerran menin väärään taksiin ja hätäännyin kovasti, kun maisemat alkoivat näyttää oudoilta. Sain kyllä moitteita taksikuskilta ja opastusta, ettei koskaan pidä mennä vieraisiin takseihin. Se oli tosi nolo tilanne.

Voimistelutunnin ajaksi siirrettiin pulpetit syrjään ja siinä sitten voimistelimme. Kerran piti laittaa kädet selän takana yhteen toinen olkapään yli ja toinen alakautta. Minulla ei mennyt ja opettaja laittoi pakolla. Vähän se koski. Meille sanottiin, että pitää olla voimistelutossut tai jos ei ole, niin sitten pitää riisuutua ja olla paljasjaloin. Minulla ei ollut tossuja ja toivoin niitä syntymäpäivälahjaksi naapurin tytöltä, yhdeltä Eilalta. Sainkin ne ja niin vältyin siltä häpeältä, että olisi joutunut alushousuillaan voimistelemaan. Yksi tyttö ainakin joutui niin tekemään. Varmaan se oli häpeällinen kokemus.

Käsitöissä teimme ensin ruokaliinan vohvelikankaasta, Sen jälkeen oli vuorossa tehdä pumpulilla täytetty koira. En osannut tehdä niitä pistoja neulalla enkä uskaltanut mennä opettajalta kysymään, kun pelkäsin häntä. Aina kun opettaja meni ohi, olin kovasti tekevänäni pistoja. Opettaja ei huomannut mitään eikä huomannut sitä, ettei minun työ edennyt yhtään. Viimein kun muilla alkoi koirat valmistua, minun oli pakko mennä kysymään neuvoa. Voi, voi, opettaja sanoi, olisit tullut vaan kysymään aikaisemmin, eikä ollut yhtään vihainen vaan auliisti näytti pistot niin hyvin, että ymmärsin, kuinka neulaa tuli liikutella. Kun opin pistot, tein koiran ahkerasti valmiiksi, kun sain viedä sen kotiin.

Kerran välitunnilla leikimme rosvoa ja poliisia. Juoksin toisia kiinni, kun joku poika tuli takaapäin ja kampitti minut. Lensin kaaressa hietikolle. Kädet ja polvet olivat verisiä naarmuja täynnä ja minut vietiin opettajan luo puhdistettavaksi. En nähnyt, kuka minut kampitti enkä muista, seurasiko siitä mitään seuraamuksia. Naarmut parantuivat nopeasti.

Ennen joulua sairastuin tuhkarokkoon, enkä päässyt koulun joulujuhlaan. Sain yhden joulukortin, joku ystävä minulla siis oli ja ilahduin kovasti kortista.  Seuraavana vuonna, tammikuussa, muutimme pois. Oli kylmä talvipäivä, kaikki tavarat oli lastattu koppiautoon. Tuvassa ei ollut enää mattoja eikä huonekaluja, Muistain, kuinka ankealta silloin tuntui, kun odotimme muuttoautoa.. Jouduin jättämään kaikki nuket pois matkasta, kun isä sanoi, ettei ne mahdu mukaan. Siihen loppuivat minun nukkeleikit. Veljen kanssa olimme siellä auton lavalla tavaroiden seassa. Yksi lähimökin täti oli meidän seurana.

Ennen muuttoa viimeisenä koulupäivänä joku luokan tytöistä tuli minun luokse ja antoi tikkarin ja lohdutti minua, että oli minulla ihan kaunis alushame, vaikka he olivat joskus sitä pilkanneet rumaksi. Ettei hän tarkoittanut olla mukana siinä nauramassa. Sitten hän tempaisi oman mekkonsa ylös ja näytti millainen alushame hänellä oli ja lohdutti että minulla oli kauniimpi. En tainnut oikein kunnolla ystävystyä kenenkään kanssa, ainakaan yhteydenpito ei jatkunut enkä muista kuin muutaman nimen meidän luokan oppilaista enkä heistäkään tiedä yhtään mitään. Koulukuvaakaan minulla ei tuolta ajalta ole.

Sitä olen miettinyt, millainen elämä olisi ollut, jos olisimme jääneet entiseen paikkaan. Vähemmän ylellistä, meillä ei ollut sähköjä, lähin naapuri parin kilometrin päässä, en usko, että olisi ollut mahdollisuus käydä kouluja. Uudessa paikassa näihin ylellisyyksiin avautui mahdollisuus. Naapurikin oli huutoetäisyyden päässä ja siellä oli monta leikkikaveria.

Tämmöisiä muistoja tuli mieleen.

Entä sinulle?