Me hentomieliset, / soturit karkeat? / Ei sitten milloinkaan!

 

Jännitys kipristelee mahan pohjassa, ja kämmenet hikoavat, joku melkein itkee, kun on unohtanut esityksen paperit kotiin. Menen lohduttamaan ystävääni, ja lupaan antaa omat paperit hänelle, ei ole mitään hätää. Meitä kaikkia jännittää, sillä kohtaa alkaa meidän runoesitys. On ahdasta ja levotonta ja lämmintä, ihan hikistä, joku kurkistaa museotuvan puolelle, joku kampaa vielä hiuksia, joku kertaa vielä kerran omaa esitystä, joku kävelee hermostuneena ympyrää. Kyllä on, ihmisiä on tuvan täydeltä, ovat tullet meitä kuulemaan. Se sähköistää tunnelmaa lisää.

Ohjelmistossa on myös tuo P. Mustapään runo ruiskukista, jonka esittää A-Ystäväni. Hänen paperinsakin löytyvät.

Silloin runo ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin nyt kun sen luin Katso pohjoista taivasta - kirjasta. Näin edessäni väsyneet sotilaat, jotka olivat kävelleet pitkään, oli kuumaa, väsytti, oli ikävä kotiin, oli raskasta. Ja sitten ruispellon laidassa he näkivät ruiskukkia. Mikä elämys! Niin voimakas, että sotilaat riipivät kukkia kypäräänsä lievittämään kotimään ikäväänsä. Pala kotomaan taivasta, siin sinistä, niin elävää. Ja vastakohtana musta multa, kotomaan peltojen voimavara. Siihen väliin mahtuu kaikki, syntymä, elämä, kasvun ihme, kukoistus ja kuolema.

Aikanaan lapsena näin tuulessa lainehtivan ruispellon juuressa sinisiä kukkia. Ruiskukkia. Se oli hieno elämys.  Sekin palautuu nyt mieleen, kun luen runoa.

Meidän esityksestä on aikaa, monet ovat jo poissa, en voi kysyä A-Ystävältä, oliko P. Mustapää hänen lempirunoilijansa, ja mikä sai hänet valitsemaan juuri tuon Ruiskukkia runon esitykseen. Hän oli sodan kokenut, joutunut jättämään kotinsa ja lähtemään pakoon sotaa muualle, ehkä juuri siksi hän halusi esittää juuri tuon runon. Hienon valinnan hän teki, vaikka en silloin ymmärtänyt valinnan arvoa. Niin paljon sinistä, nin paljon lohdutusta, lääkettä koti-ikävään, niin paljon kotomaan taivasta ja kotomaan multaa...ja keskeen taivaan, mustan maan / näin pääsee nukkumaan.

Minua liikuttaa nyt syvästi tämä runo. Tuo runon alku on minua kyselyttänyt, mitä ihmettä se tahtoo sanoa.

Luettua: Katso pohjoista taivasta, toim. Jenni Haukio, s. 129 Ruiskukkia, kirj. P. Mustapää