Joulun alla aamut ja illat tahtovat venyä. Tepastelen pitkin kujia, polkuja, teitä ja ihailen  jouluvaloja, kun palaan töistä ennen joulua. Pimeys tekee ne kirkkaammiksi, puhdas lumi pehmeämmäksi. Niiden luokse voisin jäädä, niihin sukeltaa, jäädä leijumaan niiden kämmenelle. Miten vähän ja siinäkin on jo tarpeeksi.

 

Joka pihassa loistaa jotain koristeita, kuljen ohi ja saavun pimeään pihaan. Oi kaipaus, oi ikävä, oi haikeus ja pieni itku, tyhjän kodin syndrooma kolkuttelee ovella. Jos kaikki pihat ovat valaistuja täytyykö se viimeinenkin olla? Jääkö joku jotain paitsi silloin, jos kaikilla ei ole valoja, jos joku viettää joulua toisin kuin toiset. Pyhä yö tuli mustimmankin orren alle, jossa tuskin edes peitettä, miksei siis minulle, jolla ei ole mustaa ortta eikä valkoistakaan. Ehkä tarvitaan musta orsi, että erottaisi valon, että osaisi laskea sen sisään. Tänä jouluna minulle riittää pakkasen koristelema luomuvalo ja kynttilän liekit.

 

Ainoana lahjatoiveena oli jotain aineetonta, se sama toive, mikä monena jouluna aiemminkin, eikä se taaskaan tänä jouluna ollut toteutumassa, se selvisi jo ennen joulua. Niin tuli suru ja pettymys siitä, niin että olisin halunnut repäistä koko joulun irti kalenterista. Vaan joulu tulee ajallaan, vaikka imuri jököttäisi päiviä samalla paikalla, joulu tulee pölyistä, sotkuista, pettymyksistä huolimatta, se tulee ja tuo mukanaan kuitenkin jotain lohdullista, valoista ja rauhoittavaa.

 

 

 

 

 

 

 Ajattelen tätä vuotta, miten ei ensimmäisenä päivänä olisi voinut uskoa, että niin paljon mullistuksia joka puolella, että työpaikalla meistä kolmesta on enää yksi ovea sulkemassa vuoden vaihtuessa. Kotona kaivan esiin kynttelikköjä mutta kaikki ovat kärähtäneet, isän, äidin ja Ekin perintövalot. Ulkokynttilät samoin. Jouluaattona laulan muiden mukana taivaisesta enkelistä, ihmettelen, kuinka valoisa saattaa olla kirkon katto, vien kynttilät haudoille, jossain kuulu vieno enkellaulu kauniista maasta, kun joku suku on kokoontunut haudalle laulamaan.

 

 

 

 

 

 

Jouluaamuna kirmaisemme veljen koiran kanssa lenkille, on hiljaista, lumista, pimeää, tähtistä. Tähtihetki elämässä juuri siinä, kaikki tuntuu niin onnelliselta. Koira vetää enkä tahdo pysyä perässä. Koira on levoton, parina yönä kävelemme pitkin teitä sen kanssa. Mietin jotain filosofia, joka mietti, ettei jänis koskaan saa kiinni kilpikonnaa vaan lähestyy hetki hetkeltä lähemmäksi. Ja yhtäkkiä siinä tähtisen taivaan alla tulee ajatus kuolemattomuudesta. Se että muut kuolevat, sen jotenkin pystyy ymmärtämään, vaikkei pystykään. Mutta että se, että minäkin kuolen jonain päivänä, se tuntuu mahdottomalta käsittää. Mutta kuolenko minä? Kyllä, ihan varmasti, mutta kuolenko itseltäni. Siis kun kuolema saavuttaa minut olen jo poissa, olen jo muualla, ihan kuin kilpikonna on jo hiukan toisessa paikkaa kuin jänis. Häh, pitääkö tällaista ajatella jouluaamuna! Eikö edes yhtenä päivänä vuodessa voisi jättää kuoleman sivuun. Liittyykö se jotenkin jouluun. Niin kyllä, ilman syntymää ei olisi elämää eikä toivoa. Ja ellei ole toivoa, lyyhistyy mustan orren alle. Toivo on joulunlahja. Toivo, armo, anteeksianto, kaikki taivaan tavarat, miksi murehtia muusta, sellaisesta, jolle ei itse mitään voi. 

 

 Päivällä pelaamme omatekoista curlingin omilla säännöillä kummipojan kanssa. Ämpäriin jäätynyt vesi saa olla meidän peliväline. Illalla syöksyn satuun, ystävät taluttavat minut hetkeksi johonkin kansallisromanttiseen tauluun, Imatrankosken kuohuessa ja Sibeliuksen jylistessä taustalla tuntuu kuin siirtyisin vuosisatoja taaksepäin. Tuntuu niin juhlalliselta ja lämpimältä, vaikka onkin kylmää.

 

 

 

 

Mitä voisin sanoa koskesta, mihin verrata. Joulu on kuin koski. Se ensimmäinen joulu siellä tallissa ja kedolla ja nuoren äidin sydämessä kuin jääkauden jälkeinen Vuoksi, joka murtaa uuden uoman jylhien kallioiden väliin. Kotona papereita etsiessä löydän Pyhän Bernhard Clairvauxlaisen sanoja: ” Kuolema on elämän ovi. Ovesta kuljettaessa mennään eteenpäin, ja siten tuleva, mikä on kuoleman jälkeen, on tavallaan jatkoa nykyiselle. Se on ikään kuin vuorokauden 25. tunti, viikon kahdeksas päivä ja 32:s joulukuuta”.  Maailma tulee sisään oli pimeää tai valoisaa, ei sitä voi estää. Sanoista rakennan pieniä majoja, niihin tulee pesiä, pienet sydämet voivat asettua sinne asumaan.

 

 

 

 

Hyvää Joulua kaikille vielä nytkin vaikka se on jo mennyt vaikkei se koskaan mihinkään mene, joulu jää, jos niin uskomme, sekin on elämän ovi, sen ripa ja sarana, tärkeä osa jotain suurempaa.

Kaikkea lämmintä, kaikkea hyvää,  valoa kaikille tulevalle vuodelle

 

 

 

 

Paukkupakkasessa

syreenin silmu

aina valmiina

 

pakkashämärässä vuoden viimeinen

aurinko

 

aina valmiina toivottamassa

rohkeutta

uskoa

toivoa

rakkautta

valoa

tulevan vuoden hetkiin

 

Sitä samaa jokaiselle toivottaa mehtäsielu

 

 

 

 

 

Joulun alla aamut ja illat tahtovat venyä. Tepastelen pitkin kujia, polkuja, teitä ja ihailen talojen jouluvaloja, kun palaan töistä ennen joulua. Pimeys tekee ne kirkkaammiksi, puhdas lumi pehmeämmäksi. Niiden luokse voisin jäädä, niihin sukeltaa, jäädä leijumaan niiden kämmenelle. Miten vähän ja siinäkin on jo tarpeeksi.

 

Joka pihassa loistaa jotain koristeita, kuljen ohi ja saavun pimeään pihaan. Oi kaipaus, oi ikävä, oi haikeus ja pieni itku, tyhjän kodin syndrooma kolkuttelee ovella. Jos kaikki pihat ovat valaistuja täytyykö se viimeinenkin olla? Jääkö joku jotain paitsi silloin, jos kaikilla ei ole valoja, jos joku viettää joulua toisin kuin toiset. Pyhä yö tuli mustimmankin orren alle, jossa tuskin edes peitettä, miksei siis minulle, jolla ei ole mustaa ortta eikä valkoistakaan. Ehkä tarvitaan musta orsi, että erottaisi valon, että osaisi laskea sen sisään. Tänä jouluna minulle riittää pakkasen kiillottama luomuvalo ja pienet elävät kynttilät.

 

Ainoana lahjatoiveena oli jotain aineetonta, se sama toive, mikä monena jouluna aiemminkin, eikä se taaskaan tänä jouluna ollut toteutumassa, se selvisi jo ennen joulua. Niin tuli suru ja pettymys siitä, niin että olisin halunnut repäistä koko joulun irti kalenterista. Vaan joulu tulee ajallaan, vaikka imuri jököttäisi päiviä samalla paikalla, joulu tulee pölyistä, sotkuista, pettymyksistä huolimatta, se tulee ja tuo mukanaan kuitenkin jotain lohdullista, valoista ja rauhoittavaa.

 

 

 Ajattelen tätä vuotta, miten ei ensimmäisenä päivänä olisi voinut uskoa, että niin paljon mullistuksia joka puolella, että työpaikalla meistä kolmesta on enää yksi ovea sulkemassa vuoden vaihtuessa. Kotona kaivan esiin kynttelikköjä mutta kaikki ovat kärähtäneet, isän, äidin ja Ekin perintövalot. Ulkokynttilät samoin. Jouluaattona laulan muiden mukana taivaisesta enkelistä, ihmettelen, kuinka valoisa saattaa olla kirkon katto, vien kynttilät haudoille, jossain kuulu vieno enkellaulu kauniista maasta, kun joku suku on kokoontunut haudalle laulamaan.

 

 

 

Jouluaamuna kirmaisemme veljen koiran kanssa lenkille, on hiljaista, lumista, pimeää, tähtistä. Tähtihetki elämässä juuri siinä, kaikki tuntuu onnelliselta. Koira vetää enkä tahdo pysyä perässä. Koira on levoton, pari yönä kävelemme pitkin teitä sen kanssa. Mietin jotain filosofia, joka mietti, ettei jänis koskaan saa kiinni kilpikonnaa vaan lähestyy hetki hetkeltä lähemmäksi. Ja yhtäkkiä siinä tähtisen taivaan alla tulee ajatus kuolemattomuudesta. Se että muut kuolevat, sen jotenkin pystyy ymmärtämään, vaikkei pystykään. Mutta että se, että minäkin kuolen jonain päivänä, se tuntuu mahdottomalta käsittää. Mutta kuolenko minä? Kyllä, ihan varmasti, mutta kuolenko itseltäni. Siis kun kuolema saavuttaa minut olen jo poissa, olen jo muualla, ihan kuin kilpikonna on jo hiukan toisessa paikkaa kuin jänis. Häh, pitääkö tällaista ajatella jouluaamuna. Eikö edes yhtenä päivänä vuodessa voisi jättää kuoleman sivuun. Liittyykö se jotenkin jouluun. Niin kyllä, ilman syntymää ei olisi elämää eikä toivoa. Ja ellei ole toivoa, lyyhistyy mustan orren alle. Toivo on joulunlahja. Toivo, armo, anteeksianto, kaikki taivaan tavarat, miksi murehtia muusta, sellaisesta, jolle ei itse mitään voi. 

 

 Päivällä pelaamme omatekoista curlingin omilla säännöillä kummipojan kanssa. Ämpäriin jäätynyt vesi saa olla meidän peliväline.

 

 

 

 

 

Illalla syöksyn satuun, ystävät taluttavat minut hetkeksi johonkin kansallisromanttiseen tauluun, Imatrankosken kuohuessa ja Sibeliuksen jylistessä taustalla tuntuu kuin siirtyisin vuosisatoja taaksepäin. Tuntuu niin juhlalliselta ja lämpimältä, vaikka onkin kylmää.

 

Mitä voisin sanoa koskesta, mihin verrata. Joulu on kuin koski. Se ensimmäinen joulu siellä tallissa ja kedolla ja nuoren äidin sydämessä kuin jääkauden jälkeinen Vuoksi, joka murtaa uuden uoman jylhien kallioiden väliin.

 

 

 

 

 

Kotona papereita etsiessä löydän Pyhän Bernhard Clairvauxlaisen sanoja: ” Kuolema on elämän ovi. Ovesta kuljettaessa mennään eteenpäin, ja siten tuleva, mikä on kuoleman jälkeen, on tavallaan jatkoa nykyiselle. Se on ikään kuin vuorokauden 25. tunti, viikon kahdeksas päivä ja 32:s joulukuuta”.  Maailma tulee sisään oli pimeää tai valoisaa, ei sitä voi estää. Sanoista rakennan pieniä majoja, niihin tulee pesiä, pienet sydämet voivat asettua sinne asumaan.

 

Hyvää Joulua kaikille vielä nytkin vaikka se on jo mennyt vaikkei se koskaan mihinkään mene, joulu jää, jos niin uskomme, sekin on elämän ovi, sen ripa ja sarana, tärkeä osa jotain suurempaa.

 

Kaikkea hyvää kaikille tulevalle vuodelle, lämpimiä, kuulakkaita näkymiä.