Luonnonkukkien päivän väriloistoa Lemin Uimilla.

Kävin Raita Karpon ja Jouni Someron konsertissa Palola-kodissa.  En ole siellä käynytkään aikoihin. Nyt kaikki paikat tulvivat muistoja kuten myös laulujen sanat. Ajattelin etukäteen käväistä myös dementia-osastolla mutta en pystynyt, liikutus oli liian suurta muutenkin.

Syvät vedet ovat olleet liikkeellä sen jälkeen kun luin Renate Dorressteinin uusimman. Se kertoo keski-ikäisestä tyttärestä ja hänen äidistään,  joka saa aivo-infarktin ja sairastuu vaskulaaridementiaan, heidän sietsemästä kuukaudesta.

Lukiessa ihmettelin, kuinka he jaksavat. Ja sitten tajusin, että tuohan on melkein kuin meidän elämästä (tosin äiti oli sopeutuvainen ja maailman herttaisin ihminen, aina kaikki kävi, rieska tai ruisleipä, maito tai piimä, dementiaosasto tai palvelutalo, mikä vaan). Lukiessa mietin, kuinka me jaksoimme ne 11,5 vuotta, millaisia vuosia ne olivat, millaista on kadottaa itsensä ja muistinsa. Mitkä olivat meidän selviytymiskeinot? Lukiessa ymmärsin, että olin pakastanut täysin kaikki tunteet.

Nyt ovat pakasteet alkaneet sulaa, kaikki menneet vuodet palaavat mieleen tavalla tai toisella. Kukkivassa perinnemaisemassakin. Harmaantuneen aidan vierellä mietin, mikä on dementian tarkoitus. Mahtavatko kukat demntoitua, tai aidan seipäät vai säilyttävätkö ne tietoisuuden tarkoituksestaan loppuun saakka?

Kesä on pitkällä, kesä on puissa ja linnunlauluissa, kesä on kuoriutunut ja lähtenyt lentoon ja heittänyt viherjöivän varjonsa lentäessään yli. On aika vaihtaa talvikuva kesäkuvaksi vaikka kuvilla on itseluottamus hajalla, ne eivät kanna. Muuta kuin kesää.

Kesää ystävät, kesää kaikille, kesää aamuihin ja iltoihin, hyvää kesää, sopivaa ja lämmintä.

Kaikille kiitos edellisistä kommenteista. Aurinko on noussut vaikka mieli ei ole aina jaksanut.

Alla Ruostekorpi helatorstai aamuna. Sumun seasta aurinko teki nousua, rannalla lähteikkökorvessa rentukat kukoistivat. Pian kuitenkin taivas vetäytyi harmauteen ja alkoi tihuttaa.

18.4.2008 Kivijärvi, Kuhasensaari

Saapuminen viimeiselle lentokentälle voi olla yllätyksellinen. Yhtäkkiä pää on poissa.  Ensin  musta pimeä yö, (määrän) pää kadoksissa, yhtä pisarointia, yhtä höyhenten huojuntaa pohjoistuulessa. Kunnes saapuu aamu,  saapuu valo, yhtä valoa kaikki.

”Mutta tahdon oppia rakastamaan sinua

silloinkin, kun sinä otat,

kun vaadit takaisin jonkun lahjoistasi,

kun kiellät jotain keskeistä,

jotain, jota ilman on autiota elää,

tai pakotat minut hyväksymään

kipeää tekevien jäähyväisten vättämättömyyden.”

Raili Malmberg

Valokuvatorstain haaste: Saapuminen

Kohti valoa, itseä suurempaa.

Kuvissa pääsiäisaamun valoa, suurta lahjaa, joka hetken loisti ja painui sitten sumuverhon taa. Sen valossa huomasin,  kuinka suurta lahjaa on tämä elämä, puut, jotka ovat valosta syntyneet. Alimmaisena on Samun kanssa kiviretkeltä kerättyjä kissankullankiteitä, joista tehtiin puu. Kaatuneenakin se loistaa valoa. Niin ihmeellisiä ovat puut. Ja valo.

Violetti on vaikea väri löydettäväksi luonnosta tähän aikaan vuodesta. Kesäkukissa on kyllä paljon violetin sävyjä. Ylämaan spektroliittia yritin kuvata, mutta se mikä näyttää silmälle violetilta heijastukselta, näyttää kameran kuvassa taivaan syvältä sineltä.

Lopulta turvauduin tähän kuvaan, jossa värejä on säädelty. Kuvankäsittelystä en ymmärrä violetin hitustakaan, mutta sattumalta kokeilin liikutella yhtä nappulaa, ja sain tämmöisen aikaan. Kuva täyttää ne kriteerit, joita halusin: että se on ajankohtainenja ja että siinä on violetin vertauskuvallisuus löydettävissä, katumus, mystisyys ja viisaus.

Kuvassa on puu.

Tällä hetkellä puu vie ajatukset ristinpuuhun. Mitä se ajattelee, kun siihen löydään naulat? Kuva kertoo ristinpuun ajatukset, sen katumuksen, sen kuinka violetti muuttuu punaiseksi, sen itkun. Kuva kertoo myös puun viisauden, joka sen syihin ja soluihin on kätketty, elämän suuren salaisuuden - ja kuoleman. Kuva kertoo, että puulla kuoltuaankin on suuri merkitys, sen pinnalle ilmestyy uutta elämää. Kuva kertoo, että violetti avautuu moneen suuntaan, tummuessaan se lopulta muuttuu mustaksi ja toisaalta se vähitellen voi vaihtua myös punaiseksi. Jos katumusta ei puhdisteta, se mustuu, kuolema uhkaa, musta yö.   Punainen väri taas avautuu suureen rakkauteen, tekoihin, joita joku on valmis tekemään kärsimyksiä kaihtamatta toisten puolesta.

Joku toinen löytää aivan eri sävyt ja ajtukset kuvasta. Toisena vuodenaikana varmaan itsekin olisin syventynyt kuvaan toisissa mietteissä.

Alla alkuperäinen puukuva.

Kiirastorstaina katto alkaa vuotaa, vesi alkaa tippua niskaan. Pakko lähteä liikkeelle. Niin Nalle lähtee löntystelemään. Se kulkee minun polttopuunteko paikalle johtavan tien poikki, halki syntymäsaaren, muutaman sadan metrin päästä lapsuukodin pihasta. Se suuntaa kohti Jängyn maisemia. Hanki upottaa pohjaan saakka, on nälkä, tassu kaapii jäistä muurhaispesää, mutta ei sieltä mitään irtoa. Järven rantakin on vielä jäässä, ei auta, ei tänään ole kalaakaan tarjolla. Kovaa on Nallen elämä.

Niin monta herätystä, niin monta nälkäistä kulkijaa tässä päivässä, niin monta vuotavaa kattoa, hataraa pesää. Pimeä kylmä talvi on kuluttanut varastot. Kenellä mikäkin nälkä seurana: valon nälkä, leivän nälkä, läheisyyden nälkä, elämän nälkä, hengen nälkä.

Ovensuu on avattu, kolo on tyhjä. Elämä edessä. Monenlaisia lähtöjä tässäkin pääsiäisessä. "Joka kuolee, lähtee kotiin, " kuulin äsken radiosta Lennart Meren tekstistä.

Karhujen kanssa on samoja saloja samoiltu monesti. Koskaan en ole vielä näköetäisyydelle päässyt. Nämä olivat ensimmäiset lumijäljet.

Aika luopua, aika löytää

Runoja ja musiikkia Sammonlahden kirkossa pitkäperjantaina 10.4.2009.

Isä on kuollut taas.

Tänään hän on kuollut tästä maisemasta.

Isättöminä seisovat kuuset

risti latvassaan.

Kun epätoivo tulee

ovat kuuset.

Kun toivo menee

ovat kuuset.

Minä pitelen niistä kiinni.

                      Eeva Kilpi

Kuusiruno on yksi Jukka Lehtisen esittämistä luopumisrunoista. Tuo runo oli tuttu isän hautajaisista, sai mielen matkaamaan takaisin niihin hetkiin. Runojen avulla käytiin läpi ihmisen menetykset: äidin, isän, lapsen, puolison, sisaruksien, isovanhempien, ystävän. Tuntui, että ketään ei unohdettu.

Jo ensimmäinen runo, joka kertoi äidin kuolemasta, tuli niin kohti, että nenäliina oli kaivettava esiin. Niin tutulta tuntuivat runojen  tunnelmat, räntäsade, kukkien laskeminen haudalla, tyhjä kiikkutuoli, yksinäinen kynttilä, selän kääntäminen maailmalle ja katseen nostaminen kohti ylhäällä olevaa avonaista, josta tuli valoa. Liikuttava oli kohtaus, jossa leikkitraktorin peräkärriin jäänyt hiekka kaadettiin pois avonaisen raamatun päälle. Ei tarvittu enää traktoria, ei hiekkaa leikkeihin, nyt hiekalla oli toinen tehtävä, pyhä toimitus, viimeinen siunaus. Maasta ja maaksi. Ja miten lohduttava oli runon sanoma, joka oli kohdistettu itsemurhan tehneille läheisille. Kaikki eivät jaksa, ja sekin on luonnollista. Sekin on armoa, että sen näin näkee, suurta armoa täällä suurten vaatimusten ja vahvuutta ihannoivassa maailmassa.

”Suru on usein sanaton, niin kuin lohdutuskin. Mutta jos näiden sanojen ja sävelten sisältö voi olla jollakin tavalla tueksi askeleillesi, niin emme ole olleet turhaan koolla.” (Jukka Lehtinen ohjelmalehtisessä).

 Hyvin oli suru tavoitettu sanoiksi, puettu tunnelmiksi. Esittäjä hallitsi asiansa, malttoi pitää taukoja, tempo oli tilanteeseen sopivan rauhallinen niin että kuulija ehti päästä sisällä tunnelmaan, runot sopivan pituisia. Välimusiikki rytmitti sopivasti esitystä. Hieno, puhutteleva, ehjä esitys, kertakaikkiaan. Uskomatonta, että jotkut jaksavat vielä oman työnsä ohella valmistaa tällaisen esityksen. Pääosa runoista oli esittäjän itsensä kirjoittamia. Pari runoa oli Niilo Rauhalalta ja yksi Eeva Kilveltä. Ja uskomatonta, miten hienoja äänensävyjä ja  ihmisääni ja erilaiset soittimet saavat aikaan, sellaisia, jotka tunkeutuvat hennosti, hyvää tekevästi, vapauttavasti surun muurien ja patojen läpi.

Esityksen päätyttyä oli yhteinen kahvihetki. Se kirvoitti kirjoittamaan oman runon puhuttelevasta pitkäperjantain saarnasta, sanattomasta.

Hän seisoo ovenpielessä

nojaa keppiinsä

ulkopuolelta

katsoo kun kahvijono etenee.

Ei sano mitään,

lähtee pois.

Kukaan ei sano hänelle mitään

kukaan ei kysy,

miten päivä on mennyt,

kuinka hän on jaksanut oman surunsa kanssa

haluaisiko hänkin kupillisen.

Hänkin olisi halunnut

mutta vapisevin käsin kepin kanssa

kupin kantaminen ei onnistu.

Illalla hän laskee ääneen sanotut sanat.

Niitä on päivän aikana kertynyt kaksi:

Päivää.

Kiitos.

Huomenna pitkäperjantai jatkuu.

Tuo yksinäinen iäkäs mies seisoo edelleen mieleni ovenpielessä, nojaa keppiin ja odottaa. Miksi en kysynyt, haluaisiko hänkin kupillisen, miksi en juossut perään, kun hän lähti. Oliko hänellä ketään sinäkään päivänä? Olisiko hänkin halunnut vaihtaa muutaman sanan jonkun kanssa?

Aamulla valo yritti nousta ylös, mutta huomasi sitten erehtyneensä päivästä ja veti violetin peiton korvilleen ja vaihtoi sen vähitellen täysharmaaseen oloasuun.

Hanki kantoi, hiihtelin metsässä ja jäällä, nyt viimeinkin, kun sain sukset alle vuosien tauon jälkeen. Jäälle pääsy oli hankalaa. Ensin oli hoitamaton metsikkö, rytöä, ja tuulen kaatamia puita. Sitten jyrkkä rinne, jota pitkin liuin alas. Rinteen alla oli lähteikköalue, kastelin siinä toisen monon ennen kuin löysin reitin järvelle.

Reilun kuukauden päästä tuo rinteen alunen tulvehtii keltaista rentukkaa. Nyt oli vain kosteaa, ja sulaneita pälviä muuten vielä lumipeitteisen metsän keskellä. Hanki oli täynnä puista ironnutta roskaa, teräviä neulasia, kulahtanutta ja karkeaa lunta, vähän niin kuin meidän ihmisten sielumme pitkäperjantaina. Kaikennäköistä pahaa on tullut tehtyä, mietin pääsiäisen sanoman äärellä, jokaisessa meissä erilaisessa suhteessa sekoitus Pietaria, Tuomasta, Juudasta, Mariaa, Pilatusta.

Ja silti: aurinkoa on luvattu meille kaikille. Pääsiäisaamuna aurinko tansii, se tuo lohtua väsyneelle mielelle.

Keittiössä ravitaan ruumis ja joskus sielukin, leipäpalan ääressä ajatellaan omia ajatuksia, tehdään eväät,  ja lähdetään päivän töihin. Illalla hörpätään vesitilkka, sammutetaan valo ja mennään nukkumaan. Mutta aina valo ei vielä silloin sammu. Se saattaa jäädä keittiön tapetille pöydän yläpuolelle enkellaulua hyräilemään:

”Iloitse, korkeus, jonne ihmisajatus ei yllä;

 iloitse, syvyys, jota enkelkatsekaan ei tavoita.

Iloitse, Valkeuden selittämättömästi synnyttänyt;

 iloitse, salaisuutesi kaikilta kätkenyt.

Iloitse, laupeuden runsasta satoa kasvava pelto;

 iloitse loppumatonta armoa tarjoava pöytä.

Iloitse, sillä sinä kasvatat paratiisin kukkaniityn;

 iloitse, sillä Sinä valmistat sieluillemme turvapaikan. 

Iloitse, hengellisen auringon säde;

 iloitse, häviämättömän Valkeuden kajastus.

Iloitse, sillä Sinusta koittaa kirkkaana loistava Valkeus;

iloitse, sillä Sinusta virtaa vuolas joki.”

(Otteita Akatistos-hymnistä Kaikkein Pyhimmälle Jumalansynnyttäjälle)

Valokuvatorstain haaste: Keittiö

15.3.2009 sunnuntaiaamuna jäljet kotipihalla

”Mieli kuvittaa - mielen tekee mieli ottaa kokonainen kuva elämästä. Mieli koittaa tallentaa viimeiseen asti, mutta me olemme riisuneet muistomme välineen ympärille: kuvalla lähtemisestämme emme voi viestiä muuta kuin keveyden ääntä:"
Juhani Ahvenjärvi: Kahvin hyvyydestä (SanaSato 1997, s. 44)

Valokuvatorstain haaste 

ja runotorstain myös:

Kuva lähtemisestä

kevyt ääni

lumen valo

siinä kaikki