Hiljaisuuteni, suojele minua. Hiljaisuuteni, idätä

sisälläni oikeita sanoja.

                      Hiljaisuuteni, nosta minut omille jaloilleni.

                                            Anna-Maija Raittila

On ollut hallaisia öitä. Niissä hilajisuus hilajaa. Mustikka kukkii, puolukka, mansikka. Taitaa olla sato mennyttä. Illalla väsyneenä poukahti pari runoa, väsyneitä molemmat. Jäin miettimään onko kuolema kevyttä vai painavaa. En löytänyt vielä vastausta. Ehkä hiljaisuus idättää vielä hennon vastauksen. Kuin sirkkataimen. Mutta aina on sanoja, jotka sytyttävät valon väsyneeseenkin iltaan, auttavat sirkkataimea kasvamaan.

väsyttää, tämä

on toista maata

kuolemankevyttä

***********

maailma on

sana helisee

kuin kärähtänyt lamppu

Sinä olet kyllästynyt olemaan pelkkä taulun tyttö, jota tuijotetaan, taiteilijan malli, joka siivoaa vuosikymmeniä samaa pöytää. Joka roikkuu kehysten sisällä ja katsoo taiteilijan talossa samaa seinää, samaa ikkunan karmia vuodesta toiseen. Yöllä kun taiteilijan talossa nukutaan, sinä jätät kehyksesi, lähdet ulos leijumaan, puhallat pölyn maan pinnalta, vesien päältä, taivaiden kansilta, kiillotat järven kuvan, maalaat kevään esiin. Pyyhit pölyn ohikulkijan mykiöltä, autat sitä näkemään kevään hurmoksen, tämän maailman, jota sinä et koskaan päässyt näkemään muuta kuin suljetun ruudun takaa silloin kun itse elit elämääsi piikatyttönä,  taiteilijan mallina, suljettujen ikkunoiden takana.

Runotorstain haasteena kuva:

http://commons.wikimedia.org/wiki/Image:Henri_de_Toulouse-Lautrec_018.jpg

6.5  Päivän kukkijat:

kuusi

vaivero (mikä valkoinen kukoistus suolla juuri nyt meneillään)

mustikka

voikukka

suokukka nupuillaan

puolukka

Päivän lintu:

kalasääksi

muita:

västäräkki

kaksi kuikkaa lammella

kurkien haikea huuto

sepelkyyhkyn huhuilu

peipponen

haikeahuilu, joka ei saanut riittävästi ilmaa, en tiedä, mikä se oli

sanat ovat liian jäykkiä kuvaamaan tuota ääntä

joka tuli kuin huokaus syvältä maan karheasta kurkusta

päivän tapahtumat:

käynti muistometsässä

Anna-Mari Kaskisen runokirja postissa saatu Västäräkiltä

luettu myös, jokainen sana kuin minulle kirjoitettu

miten suuri ilo tuosta kirjasta ja kortista, taivaan mittainen

lammella käynti ja vaiveron kukinta ja kuikkien uiskentelu ja lempeä aurinko ja lintujen äänet ja suopursun tuoksu ja tyyni lammen pinta ja rauha

karpaloiden maistelu suoraan mättäältä

ja kamerasta virran loppuminen juuri kun vaiverovarvikot avautuivat kuvausetäisyydelle

Hellaakoski:

tuntee olevansa tarpeeton tarpeettomassa maailmassa jota aurinko paistaa

mitä se tarkoittaa?

illalla koin tuon tunteen, sulautumisen yhteen kevätlammen kanssa, kaikkien äänien ja tuoksujen ja suuren rauhan saapumisen, niin tarpeettomia lampi ja sammal ja kuikka ja kaikki, niin tarpeellisia että voivat unohtaa sen

Ja paluupolulla tervehtivät menneen päivän tuoksut, aavistus viilenevästä illasta, aavistus kasteen laskeutumisesta, aavistus kanervan hengityksestä, aavistus lepoon laskeutumisesta

Seuraavana päivänä aurinko katosi, satoi, riideltiin veljen kanssa, pyydettiin anteeksi mutta vieläkin kaihertaa: että pitikin sanoa niin pahasti.

Anteeksipyyntö:

Mikä saa kaiken kukkimaan?

Mikä saa ihmisen toiselle taivaan lahjoittamaan?

Kiitos Västäräkki (http://lakialla.vuodatus.net/blog/1286734)

eilisen päivän suunnattomasta ilosta

että osasitkin valita

että arvasitkin, kuinka paljon juuri niistä runoista ja kuvista pidän

Tässä keväässä

on jotain erilaista.

Onko se valo

joka loisteellaan näyttää

haurautemme voiman?

 

Onko se tuuli

joka puhaltaa meidät

surujen maasta

lähelle toisiamme

pyhään huolettomuuteen?

        Anna-Mari Kaskinen: Auringon aika

Viikonloppuna polttopuun teossa. Kuusivuotias kummipoika tuli opettamaan puiden pilkkomista. Sanoi opiskelleensa taitoa kirjasta, vaikkei osaakaan lukea. Kysyin, mistä kirjasta. Kirjasta, joka löytyi metsästä. Mistä metsästä, kysyin. Enklannin metsästä.

Hän käänsi pölkkyjä pystyyn ja kannusti: "Lyö kovaa. Lyö vieläkin kovempaa. Lyö liian kovaa!" Viimein löytyi superpölkky, jota en saanut halki, vaikka Samu polki jalkaa ja näytti mallia ja huusi: "Lyö liian-liian kovaa!" Ei auttanut. Sinne jäi tyvipölkky ehjäksi vihertämään rupeavan koivikon alle.

Tuossa koivikossa kasvoi aikanaan sokerijuurikasta. Toisinaan se oli heinäpeltona, ja lehmät käyskentelivät siellä. Serkut kertoivat, että he tekivät välillä lehmille omaa radio-ohjelmaa. Joku vanha säilykepurkki sai toimia mikrofonina, kun lehmiä haastateltiin. Niin muuttavat laulut. Ammuvainaan nuotit ovat vaihtuneet peipposten ilosäveliin.

Tänään olisin kovasti kaivannut ilosäveliä. Vaan koko tämä päivä meni etsiessä äänikirjan kasettia. Liisa Suurlan Suru, ankara ilo - kirjasta puuttuu neljäs kasetti. Enkä löydä sitä mistään. Tätä olen pelännyt, että tämä kaaos karkaa lopullisesti hallinnasta. Nyt se on tapahtunut. Harmittaa vietävästi, kun se on kirjaston kirja. Yhteinen omaisuus on arvokkaampaa kuin oma. Onko kenelläkään antaa vinkkiä, mistä saisin tilalle uuden kasetin?

Mikä saa karun ja kuivan puolukkakankaan tuottamaan tällaista kauneutta? Kun vielä kaikki uinuu, kun alempana metsänlaidalla vielä lumi peittää maan. Se on Aatteen palo. Siihen tarvitaan vähän auringon paloa, vähän vettä, vähän ravinteita, vähän hiilidioksidia, vähän uteliaisuutta ja paljon rohkeutta jättää äitimaan turvallinen syli ja suuri halu tunkeutua läpi karhean kunttakerroksen. Siitä syntyy Kasvun aate. Tällaisena sitä on helppo kannattaa.

Valokuvatorstain haaste: Aatteen palo.

Kuvan kangasvuokot kuvattu Vuokon päivänä.

Se oli yks vappu, koirakin elossa vielä. Lähettiin vappumarssille, silloinkin mehtään. Vietiin liito-oravalle pönttö. Mie en olisi uskaltanut kiivetä niin ylös. Sitte tehtiin nuotio ja syötiin eväät ja koira haukku koko ajan mielikuvitusoravia. Voi näreenneulaset, mikä aatteen palo! Nyt mie oon vaan nukkunu koko päivän.

Valokuva- ja runotorstain teema: Aatteen palo

Valokuvatorstain haaste: kotimainen. 

Valkovuokon koti, mainen, päällä maan. Koti on siellä, missä sydämesi, missä juuresi ja lehtesi. Kunnes mainen loppuu, koti jää, eikä asuinsijasi enää sinua tunne.

Runotorstain haaste: kotimainen 

26.4.2008 Lapsuuskodin tyhjennys

Valkovuokko kukkii jo. Näinkö aikaisin? Kevät saapunut perille, valkoinen kukka kotiin, valo mustan maan ylle, tuulahdus lapsuudesta, äitienpäiväjuhlan odotuksesta.

Nyt valkovuokko kukkii  samalla istutusalueella kuin kaksi vuotta sitten, jolloin  5.5 oli tukahduttavan kuumaa, kun istutimme taimia, kun yhdeksän joutsenta lensi yli, kun otsoniarvot olivat koholla, kun itärajan takaa tunkeutui metsäpalojen katkut, emmekä vielä tienneet, että toinen meistä ei enää katselisi näiden taimien kasvua kahden vuoden kuluttua.

Nyt hyvästelin taimet, keräsin vintiltä vanhoja kouluvihkoja, kaikki muistot tulivat vastaan ruutujen välistä ja taimien vierustoilta. Lapsuus, isä ja äiti ja  pikkuveli ja elämäntoveri, joka paikassa heidän jälkensä. Nyt hyvästi jääkää, te perille päässeet, nyt suljen oven viimeisen kerran, nyt kuljen kulottuneen pellon yli, loikin pajua puskevien ojien poikki  enkä enää palaa tähän vieraaseen kotiin, en näihin maisemiin.

Sururyhmässä katseltiin valokuvia. Näytin väsynyttä latoa. Tältä minusta tuntui, silloin kun isä ja äiti sairastivat, eikä niihin ongelmiin ollut olemassa ratkaisuja, vain pitkä hidas riisuutuminen ja odotus. Töissä jatkuvat organisaatiomuutokset imivät loput voimat. Kotona molemmilla oli  liikaa töitä – tai sitten liian vähän ja lähiperheellä jatkuvia ongelmia, joita joutui vielä selvittelemään.

Entä nyt, tuntuuko sinustä vielä tältä? kysyi ryhmän vetäjä.

En osannut vastata. Aloin miettiä, mitä minulle kuuluu.

Kaiken muun alle se on jäänyt. En ole oikeastaan ehtinyt ajatella, miltä minusta tuntuu, kun on ollut niin paljon järjesteltävää kahden kuolinpesän asioissa ja työtehtävissä. Ja siinä, että se viimeinen lähiomainen tekee hidasta itsemurhaa, ajautuu yhä syvemmällä masennuksen ja riippuvuuksien syövereihin. Koskaan en voi tietää, milloin joudun järjestämään vielä yhdet hautajaiset. Jos tietäisi, mitä voisi tehdä…Enempää et voi tehdä, lohduttaa joku. Ja silti se on ihan liian vähän, syyllisýydestä en pääse.

Pahinta elämässä on umpikujat. Suru ei ole umpikuja. Se on pitkä musta tunneli, jonka läpi on kuljettava. Joskus tuntuu, ettei matka edisty yhtään, kun ei näe liikettä. Mutta valoa kohti silti matka käy. Mutta suru ei häviä sittenkään kun on kulkenut läpi pimeän. Se on kuin haju joka tarttuu vaatteisiin ja kulkee mukana loppuelämän. Se muuttaa muotoa, siitä tulee armollisempaa. Joskus sitä jopa kaipaa.

Niin miltä minusta nyt tuntuu? Kaikelta mahdolliselta. Riippuu näkökulmasta, valosta, mistä kulmasta se tulee, vai tuleeko sitä ollenkaan.

Lato kertoo kaiken. Oikeastaan ensimmäisessä latokuvassa kaikki on liian hyvin. Tältä se näyttää nyt, tänä aamuna auringon noustessa. Tältä minustakin tuntuu:

Koskaan ei voi menettää kaikkea. Miten vähän silloin riittää, kun elää menetysten keskellä. Kaksi punatulkkua männyn oksalla. Kuovin huuto läheiseltä suolta. Auringon säteiden kiillottamat sammalet ladon kivijalan raunioilla. Kuinka vähän lopulta tarvitaankaan onneen:

Palvelukseen halutaan: Taivaan lintuihin tottunut kedon

kukkien kastelija

          (Torsti Lehtinen: Mahdolliset maailmat – Aforismeja, s. 10)