490932.jpg

 

Viisivuotias kantaa kauhalla happea järvestä. Ani tarvitsee happea, tomu kaipaa happea, että se leijuisi, mehtäsielu kaipaa happea, jotta se eläisi. Metsässä on hyvä olla, kun puut ja kasvit tuottavat happea.

 

Viisivuotias leikkii happea ja haluaa happea. Pystyttää happitaidenäyttelyn. Yritän selittää että jää on jäätä, mutta ei, poika sanoo tiukasti, että se on happea.

 

Happilevyt nostetaan pystyyn, ne ovat jäänkirkkaita, läpinäkyviä, säröillä, ne heijastavat auringonsäteitä. Mielenkiintoista, kuinka hauras, rikkinäinen ja rikottu voi olla niin kirkas ja valoisa.

 

Suurin levyistä muistuttaa enkeliä. Olen juuri tarkentamassa kameraa, kun enkeli särkyy räsähtäen. Jää vain kasa happipuikkoja, happienkeli jäi ikuistamatta. Mutta happikirkas laulu jää mieleen soimaan, järven jäätyminen, jäiden lähtö, pakkasten paukahdukset, ritinä, mulahdukset.

 

Happea tarvitsee kalat, ihminen, kirjoittaja varsinkin. Kiiltomadossa Arto Virtanen kehuu Hannu Väisäsen Toisia kenkiä, pitäisi lukea, ehkä siitä löytäisi omiinkin lauseisiin lisää happea, jäänkirkkautta ajatuksiin. Ainakin näissä lauseissa on paljon lupausta:<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

”Ei ollut mikään vuodenaika, kun Sisko lähti kotoa, elääkseen itsellisen naisen tapaan omissa oloissaan. Vuodenajat olivat piiloutuneet. Ei ollut lunta, ei kukkia, ei lehtiä maassa, ei pälviä. Sisko ei ollut pukeutunut mihinkään vuodenaikaan kuuluvalla tavalla, ei edes välikausitakkiin. Oikeastaan hän näytti vievän vuodenajat mennessään." (Hannu Väisänen: Toiset kengät, ote Kiiltomadon arvostelusta)