Kaamos on loputonta hämäryyttä, päivää, joka ei valkene, yötä joka jatkuu ja jatkuu, tihkusadetta, ja vähän suurempaa pisarointia,  etanan juoksua, tuulta joka puskee vastaa ja repii suuria oksia puista, rymisyttelee valottomilla vaunuilla kolkosti pitkin kankaita, törmäilee mihin sattuu, päin kiviä ja puita ja ihmismieliä.  Kaamos hidastelee, jotta ehtisit kohdata. Kohdata mitä? Itsesi. Toisen. Kysymyksesi. Joku kysyy, mistä sinä haaveilet. Ja joku vastaa, että  marraskuusta. Toinen sanoo, että osaisin kohdata sen, jonka kohtaan. Mummon joka etsii pesuainetta, omaishoitajan, joka ei enää jaksa yksin tätä kaamosta, että minulla olisi korvat, että kuulisin ja sydän, joka ymmärtäisi ja sanat, jotka lohduttaisivat.

Ja sitten tulee aurinko keskelle kaamosta. Kultaa maiseman kuin sadun, värittää kirkkain värein kaiken,  jokaisen ruohon, pensaan, puun ja taivaan kuin lapsi värityskirjan kuvan:


IMG_0785-normal.jpg