973544.jpg

Juhlat on juhlittu. Suot rämmitty, metsää kierretty, karpaloita poimittu. Kieli ja kivi ja Kivi jäävät. Kielen päivänä upoudun rämeeseen ja illalla kieleen ja kirjaan ja hullaannun taas niistä niin etten kirjoittamaan ehdi. Että joku osaakin:

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

”Kieli, jota hän kuulee, on sidottu tähän maahan. Niin kuin purjehtijan kieli on takilaan kirjoitettu, tanskan kieli on Tanskaan sidottu: rannikkoon, saarille, nummille, tammiin, katajiin, purjeisiin, mereen. Siinä on paljon tuulta.

     He puhuvat tundralla tundraa: jokia, poroja, äärettömyyttä. Nenetsin kielen jälki on täsmällinen ja samalla hämärä, sen jälki on ehkä, kuten inuktitutin kielessä, kuten Ainolla. Se on harvoin jos koskaan ei ja kyllä. Nenetsin ja imuktitutin kielen rakenteessa on ujouden rakenne. On, on ja on, ehkä. On vain katsottava nouseeko aurinko vai eikö se nouse. Ehkä vesi virtaa joessa, ehkä jäät ovat jo lähteneet, ehkä vesi seisoo paikoillaan.

     Ehkä taivas on kaunis, ehkä maa loistaa kesällä, ja meri on auki, ehkä, ehkä järven vesi on sininen, ja kuuluu kuikan huuto, ehkä. Niin kuin tämäkin poro, narttaa hyvin vetävä, niin voi olla, ettei se sitä olekaan, se saattaa olla vino, se sattaa olla hukassa, vaikka jutaa selvää keinoa, eikä vinon poron oikaisu aina onnistu, ehkä.

    Nenetsian kielessä ei ole sanaa kiitos. Sitä ei tarvitse sanoa. Se on elämisen ehto. Sama kuin hengittäminen.”

     Petter Sairanen: Naali kulki tundran halki, s. 95 – 96.

 

973547.jpg

 

Mitä on ihminen ilman kieltä. Koditon ja sanaton. Kun kirjan Aivan karkaa Keskuksesta (koulusta jossa lapsille opetetaan uutta aikakautta, Leniniä ja Stalinia) ja palaa kotiin, hän löytää kylänsä tuhottuna. Tämä on paimentolaisten kohtalo, pienien kansojen ja vähemmistöjen kohtalo niin usein maailman historiassa, kaikkialla maailmassa. Hän on siirtymässä aliseen, kun merimies pelastaa hänet. He eivät osaa toistensa kieltä. He piirtävät. Aivan piirtää kaksi isoa ihmistä ja katkoviivan kaulan kohdalle. Siinä ovat hänen vanhempansa. Siinä on hänen kielensä. Se on tapa puhua sanatonta kieltä. Kirjan alussa kysytään muistin, sanojen ja kielen välistä yhteyttä:

 

”Onko mahdollista muistaa, ellei siihen ole sanoja? Pukeutuuko muisti sanoihin? Entä mielikuvitus? Onko ensin muisti ja sitten kieli, vai toisinpäin? Onko muisti kielen edellytys? Eläimetkin muistavat, mutta mitä he muistavat? Mitä muisti ihmisessä on? Kun muistamme, se ei pukeudu sanoihin, vaan kuviin, ääniin, tuoksuihin ja tunteisiin. Ovatko kuvat, äänet, tuoksut ja tunteet synnyttäneet muistin ja mielikuvituksen, ja nekö ovat synnyttäneet kielen?”

      Petter Sairanen: Naali kulki tundran halki, s. 13.

 

973543.jpg

 

Kaivan kuvia, tunteita, viimevuotista. Kuinka kuohuksissa olinkaan, kun kirjoitin lokakuuta, kun elin lokakuuta:

 

Näin väkevää, näin hentoa : mustassa maassa keltaisia liekkejä, oksalla vesipisara kynttilän yllä,  hanhet suunnistavat etelään, aurinko laskee. Yksi hopeasiipi erkanee parvesta, lentää suon yllä säteilevään pilveen, oranssinpunaiseen.  Kainaloisen kyljessä maistelen juolukkaa suoraan pensaasta, karpaloa ja puolukkaa mättäältä, koko päivän juon syysruskaa lammen rannalla


suopursu
     Kukkii!

 

Suopursu kukkii lokakuussa.

 

     viisi hentoa
ja nuput päälle


mikä kuu

kun

 

Anna ammutaan

ydinkoe yllättää

ja kuulen

 

Haavikon viimeiset aplodit. Keltamekkoinen kirkkaus laskeutuu hämärtyvälle polulle. Koira löytää mäyränpesän ja vikisee. Hiljaisena huojuu sammaleen sanat, nousee hajoavasta kuntasta samettia, kivien kyljistä, kuusenneulasten vierestä. Tinttien helkähdykset pihlajanmarjapunan yllä. Ihmisen mittainen itku lokakuun kaamoksessa.

 

973546.jpg

 

 

 

Kuinka kuohuksissa silloin olin, kun maakuntalehden haastattelussa haastateltava sanoi, että se oli Annan syytä, se kohtalo. Politiikasta en ymmärrä, en tunne suurta ja mahtavaa, mutta tuo lause järkytti. Tämäkö on oikein? Että jos puolustaa oikeutta, heikompaa, sanaa ja vapautta sanoa,  niin semmoisen saa ampua? Että se on omaa syytä.

 

973545.jpg

 

Petteri Sairasta lukiessa ajattelen kieltä, tätä suomea. Ajattelen, että jos hän kirjoittaisi ranskaa kuten Andreï Makine, hänen kirjaansa luettaisin ja myytäisiin maailmalla. Pienen kielivähemmistön nautintaoikeuksia on jäädä pimentoon, kirjan kohtalo on päätyä kirjaston hyllyyn, jonka luokse harva löytää. Varsinkin tällaisen helmen kohtalona. Kirjan, joka ei sano suoraan, jonka sanat liudentuvat uneen, tajunnanvirtaan, mielikuvitukseen. Kirja joka puhuu tundraa ja tuulta, realismia ja absurdismia samassa sanassa ja lauseessa.Tundraa ja tuulta, niitähän meidän nykyihmisten on vaikea ymmärtää. Tarvitaan pysähtymistä, hiljaisuutta, valmiutta siihen, että voi pudota narttasta keskellä Jamalin niemimaata.

 

973548.jpg

 

Kielen päivänä on syntynyt monta tutkimusmatkailijaa, sanan, sävelen, napajäätikön valloittajaa: Johann Bach, Fridtjof Nansen, Ivo Andric, R.K Narayan, Claude Simon, Harold Pinter ja Ken Saro-Wiwa.

 

Juhlat on juhlittu. Kieli ja kivi ja Kivi jäävät. Kielen päivänä upoudun kieleen ja kirjaan ja hullaannun taas sanoista niin etten kirjoittamaan ehdi vasta kun uusi aamu on pimeyden seasta nousemassa jaloilleen.