Mennään toivottamaan uutta vuotta. Meidät pyydetään sisään. Saan soittaa pianoa, vaikken osaakaan. Heleitä ääniä, hitaita sointuja, helposti lähestyttäviä makuja. Kaikki on mukavaa siinä talossa. Niin paljon ihania tauluja. Tykkään auringonlaskuista. Kivistä. Pehmeistä tupasvillatupsukoista olohuoneen nurkassa. Valkoisesta tytöstä, jolla on vauva vatsassa, sumusta joka niitä ympäröi. Pianon päällä on aurinko.  Se on intiaanien soitin. Jos siihen puhaltaa, alkaa aurinko laulaa. Saan piparin ja glögiä ja mietin: kumpi on tärkeämpi kuu vai aurinko. Ani ja taiteilijatar alkavat miettiä, mitä tapahtuisi, jos aurinko sammuisi. Olisi aikaa kahdeksan minuuttia, mitä sinä tekisit. Sama valinta se on lopulta jokaisella edessä, kahdeksan minuuttia, toinen sanoo. Intiaanit palvoivat aurinkoa Jumalana. Viikolla tulee auringonpimennys. Jos aurinko sammuisi, jos Jumala kuolisi, kuuntele yksi asia, mitä sinä tekisit, mitä meille tapahtuisi. Olisi kahdeksan minuuttia aikaa.  
 
”Kuolema ui ympärillämme. Kun se koskettaa sydäntä, se sammuttaa tuon pienen tarmokkaan nyrkin. Me vajoamme ja muutumme valoksi. Ja kun valoa on kylliksi, ihmisten ja lempeiden eläinten, on kaiken loppu tullut. Ja lopussa on rakkaus. Ei muuta.”
                                                                                       Sirkka Turkka