785722.jpg

 

Aamulla polku alkaa kiemurrella. Osa häviää ja muuttuu väreileväksi harmaavalokyyksi. Tätäkö se omituinen olo enteili? Kun katson näkökentän alalaidassa olevaa kirjoittavaa kättä, ihmettelen, mistä se tulee, kenen se on, miten se siinä on. Vaikka hyvin tiedän, että se on omani, oikea käsi. Mutta yhteys on poikki, on kuin ei olisi paikalla vaikka onkin.

 

Olisiko tuossa tilanteessa jotain sovellettavaa koko ihmiskunnan ja maapallon käyttäytymiseen? Että on jatkuva migreenikohtaus päällä, yhteys poikki ajatuksen ja käden välillä. Ettei kukaan tiedä, mitä käsi tekee, vaikka jokainen näkee käden toimivan, kukaan ei ymmärrä, mihin toiminta johtaa?

 

Illan ja aamun välillä kadotin itseni<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

en tiedä kuinka. Elin kahdessa maailmassa

joiden rajat liukenevat.

Ruutuihini ilmestyi outoja silmiä

(Rhodesiasta? ajattelin, ja ne sulivat rhododendronin kukkiin)

                         (Eeva-Liisa Manner: Fahrenheit 121, v. 1968)

 

Jokainen migreenikohtaus heikentää muistia, joku sanoi. Montako gigatavua meni? 

Kotiin kuitenkin löydän. Olen onnellinen, että. Että on vielä muistia jäljellä.

 

Ajattelen niitä kolmea, jotka katosivat viime kuussa. Joista osa löydettiin. Yksi harhailemasta valtatieltä keskellä yötä. Yksi kahden yön jälkeen suolta, ryteikköjen keskeltä heikkokuntoisena. Yhtä ei ole vieläkään löydetty. Ja yritän pinnistellä, missä metsässä näin sen korppilauman. Miksen mennyt katsomaan, mitä siellä oli. Jos vaikka se kadonnut mummo. Ja kun ajattelen, sydän alkaa pakahtua. Mummolla ei ole enää hätää, mutta omaisten paisuva hätä, kun tulvavedet vyöryvät ja peittävät alleen kaiken. Jälki huuhtoutuu, rajat liukenevat, silmät muuttuvat oudoiksi, yhteydet menevät poikki. Monen suvun tragedia.