419363.jpg

Eilen männikössä<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

kummastelin, mitä niin kirkkaan oranssinkeltaista voi pilkistää jalanjäljestä. Luulin, että se olisi tuulen repimää männyn kuorihilettä, mutta ei. Lumesta paljastui linnun pää, jota kirkasti oranssinkeltainen mustareunainen pitkittäisjuova. Epäilin kuukkeliksi!

 

 

                      Tänä aamuna sain selville linnun nimen
                      Se oli, voi ei
                      se oli:
                               hippiäinen

(voi,  yksi yleisimpiä metsälintuja, enkä sitäkään tuntenut, vaikka olin aina luullut, että sen sentään tunnistan)

                      kevyt oli sen sielu kantaa
                      niin kevyt
                                   kuin viiden gramman uni

 

 

 

Siivet levällään kuin vielä olisi yrittänyt lentoon. Hankensa päähän oli tullut hippiäinen. Suomen karu talvi oli sen kohtalo.

 

Enää ei se hyppelehdi oksistoissa, ei vilkkaana etsi hyönteisiä tai hämähäkkejä, ei uteliaana kurkistele oksien lomasta. Enää et kuule sen vienoa, neulasenterävää laulua. Iskevä, reipas säe on tauonnut. 

 

 

Lähistöltä löysin tyhjän kiepin. Nukkujasta oli hankeen jäänyt merkintä: makuusoppi ja siiveniskut. Hangella muistokuoppa kuin taideteos, kuin lumienkeli.

 

 

Linnuista on moneksi

 

Miten hurmaavia heimoja linnuista löytyykään, jo pelkän nimen perusteella. Muutama poiminta: Harlekiinit, Kipuajat, Töpökät, Tyrannit, Tanssijat, Vilistäjät, Käpinkäiset, Lyyrypyrstöt, Bulbulit, Laululehvit, Matkijat, Timalit, Kaljukkaat, Monarkit, Viheltäjät, Kukastajat, Medestäjät, Lavastajat,  Vireot, Rillit, Lavastajat, Leijut, Huiluvarikset, Drongot, Turpiaalit, Kutojat, Mutaharakat, Huiluvarikset, Paratiisilinnut.

 

Silloin kuulen paratiisilinnun laulavan:  hoi, sinä siellä näppäimistön takana, etkö voisi seuraavaksi käyttää linnusta muutakin kuin lintua. Millaisia he olisivatkaan, heidän nimensä, elintapansa, heidän kaikki heleytensä, millaisia runoilijoina, ihmisinä, scifi-hahmoina?

 

 

 

Nöyrä vesperi

 

Nöyrin vesperi, jonka ikinä olen kuullut, kauneinta hippiäisrunoutta, jota voi kuvitella löytävän taivaan alta, tavoittaa eilisen tunnelmat kaikkinensa. Olkoon se tämän päivän lopetus:

 

 

Talvimetsässä tuuli soi

nöyrää vesperiä.

Ei se ole tästä maailmasta.

Se laulaa tuntematonta kieltä,

unohdettujen tervahautojen

kumea messu. Niin peittyvät

ihmisen jäljet, nimettömät

pilkaniskut. Korpi kätkee salansa.

Älä pelkää metsä metsäseni.

Hippiäisten menuetti jatkuu yhä

niin hiljaa vaiti. Sinä

olet vahvempi. Taimesi versovat

toivonviheriää kun olen jo nimetön.

            (Seppo Järvinen: Lintu korvassa, s. 38. Enostone2004)

 

 

                                 

ps. päivitän oikean kuvan myöhemmin; kuinka paljon taas haaveilenkaan digikamerasta, josta saisi kuvat suoraan ilman odotteluja