Hyvät Ystävät, kallihit aarteet!                      Joulukirje 24.12.2015

 

            Jo joutuu ilta, ja tuuli käy yli tumman, synkeän salon.
               Hämy majan verhovi matalan ja rikkaan uhkean talon.
               Kun tuntea sais tuon pyhän, lohtua luovan valon!

                             Zacharias Topelius noin 1897, suom. Aino Suonio

 

Tämä syksy on ollut poikkeuksellisen pimeä. Kun yhtenä joulukuun aluspäivänä ajelin kotiin, kuulin tämän joulun ensimmäisen joululaulun, joka sopii omiin tunnelmiin täydellisesti ja joka upposi suoraan sydämeen. Monin tavoin ajankohtainen on tuo Sibeliuksen säveltämä  Jo joutuu ilta.

Koska minulla jouluisinkin tuntuu kirjoitussuoni olevan tukossa pyysin viime vuonna Sisu-pentua kirjoittamaan puolestani joulukirjeen. Se kuuliaisena raapusti monta riviä ja aloitti uuden joulukirjeen kirjoittamisen hyvissä ajoin tulevaa joulua varten. Seuraavassa jotain poimintoja:
 

”21.12.2014 mentiin hakemaan joulukuusta, maassa oli pikkuinen pentuhankiainen vaan ei korkeita nietoksia, Kävelimme järven rantaa, se oli ohuelti jäässä, mieli olisi tehnyt mennä luistelemaan mutta Ani ehdottomasti kielsi sen. Kiersimme kuusia ympäri ja ympäri ja ympäri, menimme uuteen paikkaan ja taas kiersimme ja kiersimme. Palasimme takaisin ja taas menimme uuteen paikkaan. Piirii pienii pyörii….Lopulta kun oli jo pimeää palasimme ensimmäisen kuusen luokse, sen jonka ympäri olin heti juossut, kun saavuimme Korvenpeltoon. Ani-raukka alkoi olla jo ihan uupunut sellaisesta kävelystä, voi ressukkaa! Minä olisi kyllä jaksanut vielä.

 

 

 Ihmiset ovat tosi kummallisia: ensin heille ei kelpaa mikään ja sitten lopulta kelpaa mielihyvin kaikki se, mikä ei alussa millään tavalla ollut kiinnostava. Olimme tuonkin puun kiertäneet jo kolme kertaa. Valossa Ani huomasi, että oli aika lihava kuusi, lihavampi kuin mikään aikaisempi. No ei se silti haitannut, hyvin sain popsittua sen oksilta omenakoristeet. Hyh, olipa karvaan makuisia näyttivät kyllä herkullisilta. Sen jälkeen kuusi näytti aika alastamolta. Ani kertoi, että lapsena he eivät Maken kanssa olleet voineet välttyä kiusaukselta vaan olivat lopulta kähveltäneet koristekaramellit ja niiden sisällä oli ollut pelkkää sahanpurua. Ahneus ei kannata, eikä varkaus.

Talvi meni sitten talvena. Välillä Kävimme Pohjois-Karjalassa. Viiletin pitkin hankia, voi sitä elämää, parempaa ei voisi olla, kun saa juoksennella metsissä. Yhden yön olimme jopa hotellissa, ajatelkaa, minä pääsin hotelliin. Aamulla Ani lähti aamupalalle ja jätti minut yksin sinne. Vähän aikaa tuumasin, ja sitten keksin, että oven saa auki. Kipitin aamupallalle, en vielä ehtinyt ottaa niitä herkkuja, kun Ani tuli oudon näköisenä ja raahasi minut takaisin huoneeseen. Päivällä kipusimme Kissavaaran rinteitä pitkin. Mikä ihana nimi voikaan olla mäellä! Rakastan kissoja, rakastan koiria ja kaikkia ihmisiä, harmi kun meillä ei voi olla kissaa, kun on tuo vaarallinen 6-tie tuossa lähellä. Ani oli ihan poikki mutta minä näytin mallia, kuinka vaaroja valloitetaan. Kesällä kävimme valloittamassa lisää vaaroja, sillä kertaa lomamatkalla Sotkamossa Samun ja Anin kanssa. En siis pelkää vaarojen matkaa.

Keväällä Ani teki remonttia meidän "kopissa", talo muuttui vihreästä keltaiseksi, sain uudet ikkunat ja räystäät ulkoseinien lisäksi. Kyllä nyt kelpaa asua täällä ja katsella ulos ikkunoista. Olisin halunnut ylös telineille maalaamaan, mutta Ani ei antanut minun tulla sinne ylös. Ani oli tukka pystyssä, kun sitä pelotti siellä korkealla, lupasin ottaa kopin, jos se tippuu. Vieläkin meilä on keltaisella maalilla koristeltuja kenkiä ja vaatteita.

Vaivoaja minulla on ollut tänäkin vuonna, kun nuljuluu alkoi vaivata ja yhdestä varpaasta paljastui kaksi nuljuluuta vaikka niitä pitäisi olla yksi. Puolentoista kuukauden levolla ja lääkityksellä tassu tuli kuntoon. Sitten alkoi opiskelut oikeaksi koiraksi. Tänään olemme lähdössä aamulenkille, on pimeää, mutta ei se minua haittaa, vähän siellä taas harjoitellaan luoksetuloa ja sen sellaista…..”

Siihen loppuivat Sisun merkinnät tältä vuodelta.

 

Vuosi sitten Sisu lopetti joulukirjeensä näin:

”Herttaista joulun aikaa teille kaikille, hännänheilutuksia ja li-lip-lipa-lipai-lipais-lipaisuja. Ani sanoi, että me kaikki olemme suuria lahjoja toisillemme, nautitaan siitä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin lahjan eräpäivä menee umpeen, eikä meillä ole enää toisiamme. Ystävä hyvä, älä Sinäkään menetä toivoasi, usein vasta nipun viimeinen avain avaa oven (Positiivarit). Toivottavasti sillä saat oven auki Joulun Valoon. Sydämellisin terveisin Sisu, 9 kk.”

 

 

 

Jouluterveisin  ja Kiitos tämän vuoden mukavista hetkistä, parempaa lahjaa ei elämässä olisi voinut saada kuin teidän kaltaisia ystäviä.

Jouluterveisin Ani