1944550.jpg

 

Lauantaina heräsin aamuviideltä, kannoin matot ulos. Musta taivas oli täynnä tähtiä. Yritin kuvata mutteivät ne tarttuneet kameraan. Raskas viikko takana, menin sitä selvittelemään suolle, lammelle,  karpaloon. Ei tällaisena viikkona, kun aurinko paistaa ja ruska leiskuu, voisi uskoa, että joku on ampunut yksitoista ihmistä, minua pelottaa ne aseet tuvan lattialla, kurjet muuttavat, viikolla kolme hirveä männikössä, eivät tiedä, kukaan ei tiedä, mikä meitä odottaa, joku ei nähnyt mitään toivoa, joku oli murskautua kolmen kiven alle ja tulla hulluksi, kun unessa isä nirhasi sormet poikki tylsällä puukolla. Jossain taas jotain kiusattiin, mitä hän tekee kymmenen vuoden kuluttua, kantaa arpia läpi elämän, ellei muuta voi, tätä ulkopuolisen osaa. Voivoi maailmaparkaa,  pimeyden siivuja terävällä veitselle leikataan kullekin osansa. Valo, jäisit meille, jäisit lohduksi, kun yö synkkä yllättää, kun muuta ei ole, ei muuta kuin risti pimenevässä illassa.

 

Selaan vuodentakaisia kuvia. Löydän valon aurngonnoususta, kuvalle olen tehnyt mustat kehykset, kaksinkertaisen surunauhan, paksun ja ohuen. Aivan kuin alitajunta olisi aavistanut sen, mitä päivätajunta ei vieläkään halua uskoa. Nyt yö täynnä salaisuuksia, nyt kaikki niin toisin.

 

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />