834112.jpg

 

Tee kokoelma.

Tee.

 

Rakenna se kuin pelto kasvattaa metsänsä. Kuin puu liehuvan kokoelmansa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Raahaan niskuroivia soluja päivästä toiseen. Jokainen pisara solulimaa, kaikki levyepiteelit, minun luu- ja läskikasani, pikkuvarpaani, hilsehiukkaset hangoittelevat vastaan. Ei enää tee sitä. Ei kameli pääse neulansilmästä läpi. Miksi enää yrittää, kun hyllyt tursuilevat kauas kynnyksistä uuvahtaneita paperiläjiä. Kuusi versiota kirjoittettu, eikö elämää voisi elää järkevämminkin kuin tekemällä turhaa työtä?

 

Kunnes ilmassa alkaa tuoksu syksyltä. Kypsyvät hevonhierakat, pihasauniot, viljapellot. Kun ensimmäiset kellastuneet lehdet koristavat pientareita.

 

Ahaa, sanovat solut.

Syksyä ilmassa.

Ne jättävät kitkerät limansa ja raikastuvat.

Ahaa, ne innostuvat.

 

834111.jpg

 

Silloin se syttyy taas.  Innostus. Halu yrittää. Silläkin uhalla, että lopputulos on kyyneleitä ja kivikkoista rotkovaellusta pimeydessä.

 

Tehdä kokoelma.

Vaikka läpi neulansilmän.

Kun ei mene läpi niin sitten omana.

 

Mutta

834116.jpg

 

 

Mutta

tie on poikki. Kirveestä lentää terä. Nihraan vesurilla ja saan käteen rakot.

 

Mutta

eihän minulla ole siipiä.

Lainaa tästä sanoo hirvikärpänen. Ja kops, kops, niitä tulee läjäpäin, siipen tarjoajia.

Mutta

pitäisiköhän vielä odottaa vastauksia: Kiitän....Valitan....

eikö kaksi vuotta jo riitä. Kaksi vuotta joista yksi vuosi kiihkeää odotusta. Eikö hiljaisuus jo kerro kaiken. Turha yrittää.

 

Pyydystän voimaa koivujen latvuksista, katson runkoja ja mietin, miten ne erottuvat toisistaan. Miten koivu rakentaa lehvästönsä, miten huminansa. Osaisinpa minäkin. Yritän tavoittaa.

 

Yritän ottaa oppia.

Kenties löydän sieluni kohta ojasta, pahojen allikoiden keskeltä.

Mutta ei, olkoon höyhen minun oppaani. Johtakoon valo oikeille poluille.

 

834113.jpg