Poika%20ja%20koira-normal.jpg


Melkoinen maalari tuo Herra Talvi, se ottaa pakkasta siveltimeen ja piirtää puut kimaltamaan, loihtii tähdet lumelle, huurruttaa, kuorruttaa, sädehtittää, pehmentää, muotoilee. 

Kuvassa Samu viimeistä kertaa Pojun kanssa lenkillä. Kameraan oli jäänyt hämärän asetukset. Siksi kuva tulvii valoa enemmän kuin sitä on. Maisema on kuin satua. Vain satu on totta.


Oli kevättalven sunnuntaiaamu,

poika ja minä hengitimme jääkiteitä välkkyvää

pakkasaurinkoa

ja tavasimme lumesta kirjoitusta, vanhanaikaista,

kömpelöä mutta selvästi luettavaa käsialaa:

Minä rakastan teitä kaikkia

Sinä aamuna, lumisateen jälkeen,

Kallion puistojen puhtaassa lumessa luki kaikkialla:

Minä rakastan teitä


Oi rakkautta kalliorinteillä, altaissa,

hiekkalaatikoissa, huurteen peittämissä kiviseinissä,

lumenvalkeaa rakkautta kaikille, ihmiseen katsomatta,

ehtymättömästi

kun anteeksiantava talvi peittää saastaisen pusikon

johon ovat valuneet koko maailman kyyneleet ja synnit.


Ja kelkkamäen alla, kunnioittavan lapsiparven ympäröimä

kirjoittaja:

iso vanha koira, kuono lumessa

piirtämässä tiliä koiraelämästään:

Minä rakastan teitä kaikkia


Kunnon koira, vaatimaton, rehellinen;

kunnon ihminen, haukkumassa korutonta

rakkauttaan

vertaisilleen otuksille, karvaan katsomatta.


-Matti Rossi-


IMG_1722-normal.jpg


Viimeisellä metsäretkellä Pojun kanssa auringonlaskua ihmettelemässä Nokkalassa.  

Nyt Poju ei tule enää ikinä mukaan, ei ikinä enää odota kotona, ei ikinä.  Ei ikinä vartu jalkojen juuressa, ei ikinä tuhise, ei ikinä nouse sängyn reunaa vasten herättämään aamuisin. Ei ikinä enää tule kotiin. Poju ei tule. Olin jo unohtanut, miten pahalta tämä voi tuntua.

Mutta kun maalaat, älä maalaa valoa pois. Sen Poju kyllä osasi. Maalata valolla ja elämänilolla.


Näihin kuviin ja mietteisiin innosti viime viikon valokuvatorstain haaste: Talven taidetta