Luettua: Aino Riihiaho: Kutsun muistot luokseni

 

 Aluksi vain ahmin runoja, olisi pitänyt siivota mutta vähän väliä pysäytin imurin ja menin lukemaan välipalaksi muutaman runon. Ahmimalla ei runoja pitäisi lukea mutta en voinut hillitä itseäni.

Tuli samanlainen olo kuin lukiessa jotain ikivanhoja ja viisaita kiinalaisia tai japanilaisia runoilijoita. Samanlainen sulautuminen luontoon, vuodenaikojen vaihtelu ja hiljainen ihmettely herkistivät ja rauhoittivat. Näillä runoilla lääkitsen nuotiotulen ikävääni, pohjoisen kaipuuta, erämaametsien hiljaista kutsua…Voih, olen aivan lumoutunut.

Luontorunot voi lukea luonnonkuvauksina, tai vertauskuvina ihmiselämän kiertokulusta. Aivan kuin ensimmäisen osaston luonnonkiertokulku antaisi vihjeitä seuraavan osaston ihmiselämän tapahtumille. Alkuosaston runoissa eletään keväästä kesän ja syksyn kautta talveen ja jo uuden kevään odotukseen. Halla, yksinäinen rastas, tuonenjoki, varjot, jotka venyvät, luonto tämän kaiken tietää ja taitavasti runoilija tavoittaa näiden hetkien vastakohtaisuuden kaiken luonnon ihanuuden keskellä.

Mieleen nousi elämäni ensimmäisen suosikkirunoilijan teemat: Lapissa kukkii kaikki nopeasti, maa ruoho ohra vaivaiskoivutkin. Tässä runokirjassa ensimmäisessä runossa kerrotaan: ”Pohjoisen kevät / vain hetki, / kuin kirpeän kuulas aamu. ” Sitten kohta onkin jo juhannus ja siitä kertoo aivan valtavan upea runo: ”…Pohjoisesta tuuli puhuu kylmää. / Halla sutii yöllä mustaksi / hillankukan sydämiä / ja käki saa yskän.”

 Ja sitten ne toisen osaston sururunot, kyllä ne upposivat syvälle. Mielirunoksi niistä nousi sivun 61 runo. Se oli kuin omista kokemuksista kirjoitettu. Meillä on  näemmä yhteisiä kokemuksia runoilijan kanssa, totesin sen luettuani. Samoin sivun 65 runo oli samanlainen. Mutta yhtäkaikki kaikki runot tekivät vaikutuksen ja saivat muistot liikkeelle ja aivan varmasti otan vielä moneen kertaa kirjasi esille ja uppoudun niihin. Sitten varmaan maltan ja ehdin lukea niitä myös Sohville.

Näitä runoja lukiessa maailmanmeno katoaa, tuntuu sulautuvansa maisemaan. Kuuntelee, ihmettelee, nuuskii ja maistaa tätä hetkeä ja menneitä muistoja. Antautuu runojen puhuteltavaksi ja hellimiksi, antautuu siihen lohdutukseen ja lepoon, jota sanat suovat lukijalle ja kokijalle.

Tämä runokirja on yksi Mediapinnan julakisemaa Suomi 100 runokirja sarjaa. Hieno kirja. Hieno kunnianosoitus satavuotiaalle maallemme. Kannattaa lukea.