IMG_0746-normal.jpg

 

Kävin lapsuuskodin kirkossa, pienessä, vaatimattomassa, karunkauniissa vanhassa puukirkossa, joka on hirsistä veistetty. Kirkkoväki lauloi neliäänisesti, siinä mukana minäkin.  ”Ei he enää itke siellä, niin kuin tiellä itkivät he kulkeissaan. Täällä painoi synnin taakka maahan saakka, taivaassa ei milloinkaan. Täällä kylväin kyyneleitä murheen teitä kilvoitellen kulkivat, siellä nyt he kanneltansa riemuissansa Karitsalle soittavat.” Vein kynttilät haudoille ja ihmettelin valkoisen ruusun sitkeyttä. Että se edelleen kukki vaikka on ollut pakkasöitä, parhaimmillaan miinus kuusi, se kukki jo toisen kerran tänä vuonna. Sllä oli varmaan jotain tärkeää sanottavaa.

Aikanaan Pyhäinpäivän virret tuntuivat raskailta ja surullisiltakin. Kummallista miten mieli poimii sanat, jotka siihen hetkeen sopivat, löytävät uudenlaisia näkökulmia samaan vanhaan asiaan. Nyt ne kaikki virsien sanat  tuntuivat tavattoman lohdullisilta.

 

IMG_0696-normal.jpg

 

Kun on neljä saattomatkaa tehnyt läheisten kanssa viimeisen kymmenen vuoden aikana, nähnyt läheltä, miten monenlaiseen pukuun kärsimys voi pukeutua, tuntui hyvältä hymistä mukana noiden sanojen hoitavassa melodiassa. Ei heillä enää itkua, ei murhetta, he ovat jo perillä siellä, tallella tuolla. Sen siinä laulaessa oivalsin ja se tuntui hyvältä.  Autuaita ovat murheelliset. Autuaita ovat Pyhäinpäivän hiljaiset, autuaita kiireettömät hetket.

Pyhäinpäivä on lahja meille kaipaaville, se on juhla, joka on meille valmistettu, päivä, jolloin saamme muistella, kaivata, kiittää ja surra. Ihan luvan kanssa. Ja kuinka paljon kaipaavia onkaan. Illalla hautausmaa oli täynnä valopisteitä, kynttilän lepattavia liekkejä. Kaipaavia. Autuaita.

 

IMG_0703-normal.jpg

 

Jos minulta kysyttäisiin, mikä on minulle tärkein juhla juuri nyt ja mistä en haluaisi missään tapauksessa luopua, niin olisi se juuri Pyhäinpäivä.  Siinä on jotain niin riisuttua, pelkistettyä ja pyhää. Luonto on hiljainen, kaikki turha riisuttu pois, vain ikivihreys jäljellä, sammalten supatus, koivujen alastomuus, hämäryys ja pimeys, jotka nekin hoitavat tässä keinovalojen ja kiivasrytmisen tekoinformaatiotulvan tsunamissa, upottavat alleen kaiken, tähitaivaankin. Näitä minä tarvitsen jaksaakseni, hämäryyttä, pimeyttä ja hiljaisuutta.  Pyhäinpäivän jälkeen juhlista seuraavaksi jaloin on Pääsiäinen.  Sitten tulee itsenäisyyspäivä.

Iltapäivällä menin metsään.  Keräsin suppilovahveroita siinä kulkeissain ja otin valokuvia. Hidastin ja huomasin. Hämäräkin hidasti, nuoli valoa pois maisemasta. En puhunut kenekään kanssa, olin hiljaa, ja  aloin puhua kaikkien kanssa, ne tulivat minuun, vesipisaroiden kirkkaus, puiden kokemukset, sammaleen ikuisuus. Vahverot putoilivat ämpärin pohjalle ja lopulta niitä kertyi kastikkeellisen verran:

 

IMG_0760-normal.jpg

 

Metsä on kaunein kirkko, minkä tiedän, niin avara ja hiljainen, ottaa vastaan jokaisen kulkijan sen enempiä kyselemättä tai vaatimatta opinkappaleita, salasanoja tai muita määritelmiä, joilla maailmassa ihmistä määritellään ja luokitellaan. Se Rauha, kun voi kuulla, kuinka vesipisara putoaa maahan, se kirkkaus, kun katsoo pisaraa ikivihreän katajan oksalla, kuinka voimakkaasti se elämästään kiinni pitää, miten kirkkain silmin se heijastaa maailmaa, se kaikki on niin hoitavaa  ja lohdullista. Autuasta.