1849242.jpg

 

Kesä oli kuulemma sateinen. Kuulin, että monelta meni loma pilalle säiden takia. Minulta ei.

 

Ainakaan suolaheinän kukintapäivänä heinäkuun puolivälin tienoilla ei satanut, jolloin napsasin kuvan maakaasulinjalta. Tienoot lainehti punaisina kukinnoista. Upea näky. 

 

 

Kelaan aikaa taaksepäin. Oliko sadetta? Paistoiko aurinko? Mihin kesä oikein meni.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Menin töihin, tulin töistä, ajattelin, aah, ihanaa, SÄNKY! Ja raahustin nukkumaan heti kun pääsin kotiin. Niin päivät meni, kesä kului, muistan vain, että halusin niin paljon nukkuanukkuanukkuanukkua. Uni vei pois maailmasta, toiseen ulottuvuuteen, paikkaan, jossa ei tuntenut itseään ulkopuoliseksi, jossa ei ollut yksinäisyyttä, surua, ei vaatimuksia, ei mitään.

 

Kesästä muistan, että aurinko paistoi kevyesti, ei liian kuumasti, aika usein, enkä muista, että kovinkaan montaa kertaa olisin pukenut sadevaatteita päälle. Kun sade ropisi katossa tai loiskusi rännissä, sekin tuntui hyvältä.

 

Oli ihan hyvä kesä. Vaikkei aurinko aina paistanutkaan. Vaikka oli niin monta murheellista asiaa. Vaikka vapaa-ajasta liian suuri osa meni nukkuessa. Ymmärrän, että se on masennuksen lempein, armollisin ja lievin muoto, kun luin Soile Poijulan Surutyö kirjan (http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9516258166). Toiset eivät saa unta, toiset nukkuvat liikaa, toisille ei ruoka maistu, toiset syövät enemmän kuin jaksavat.

 

Olisin halunnut kirjoittaa ja lukea ja vierailla blogeissa. Olisi ollut niin paljon kirjoittettavaa. Nyt en jaksanut.Uskollisimmat eivät kuitenkaan ole hylänneet. Blogiinkin on joku käynyt heittämässä jonkun kommentin, vaikka on jäänyt vaille vastausta.

 

Kiitos teille uskolliset ystävät.