1134681.jpg

 

Aamulla kaikki hyvin, syön kaurapuuroa, vaellan muistoissa umpihangessa. Ja sitten ne alkavat valua. Ei hiutaleet vaan silmät. Eikä siitä tahdo tulla loppua. Ne kaikki elämät, meidän perheen ja heidän perheen, kivut ja kuolemat ja miten ne limittyivät keskenään ja koko pitäjän kasauma. Isät, äidit, veljet, pikkuserkut, lapset.

 

Syksy on ollut murheellinen: puoliso kuolee sydänkohtaukseen 6-tiellä, sitten rajanaapuri jää puun alle, Jokelassa tapahtuu murhenäytelmä, ja toinen toisella koululla, äidin serkku menehtyy kesken saunamatkan ja nyt pikkuserkku.

 

Lokakuun viimeisenä näin kolme joutsenta, näin pehmeän punertavan pilven, jota kohti tie laskeutui, niin ihmeellinen rauha sinä iltana tien päässä kuin taivaassa olisin ollut, ja kysyin itseltäni, mitä tämä merkitsee. Ei kahta ilman kolmatta sanotaan. Ja niin on käynyt, äidin sukua harvennetaan urakalla. Vaan joko nyt suru-uutiset loppuisivat? Vai vieläkö tulee lisää?

 

Aamulla kaikki hyvin. Ja illalla.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

…Pitkä pilven varjo.

 

Se on poissa

        pilvi, varjo

kun sinä olet poissa.

Palaavat aurinkovuosien kuvat:

hymy joka läikkyi kimalsi kuin aalto.

Nauru, jossa helähti

              auringon kulta.

 

Ne näin ja kuulin. En koskaan

itkuasi.

Ehkä sitä ei ollut.

Ehkä

oli

mäntyjen ääni

sateessa. Sateen hiljainen ääni

männyissä

kallionrinteellä

seitsemän vuoren takana.

                      (Lassi Nummi)

 

Runo omistettu pikkuserkulle. Lepää rauhassa.

Anteeksi, ei ollut minulla mitään sanoja sinulle kun viimeksi tavattiin.

Niin tyhjäksi olin imetty. Niin mykkä kohtalosi edessä.