Valokuvatorstain innoittimina lähdimme Pojun kanssa etsimään sydäntalvea. Vielä eilen satoi vettä, joka huuhteli viimeisenkin lumen pois. Mutta tänään oli toisin, tänään oli taas toivoa. Muutaman millin lumikerros toi valoa ja pehmeyttä maisemaan. Tapasimme jäniksen. Tapasimme sydänkäpysen talven peittelemänä. Tapasimme männyt, joka olivat sydänjuuriaan myöten pettyneet Einon, Oskarin ja Seijan lähentelyihin. Oi ollapa sydäntalvi, niin näin ei olisi käynyt, ne huokailivat. Tapasimme hämärämiehen, jolle sanoimme koko sydäntalven lämmittämän hyvän päivän toivotuksen. Kiire, kiire on, sanoi hämärämies, hämärähommiin sanoi olevansa menossa, kylvämään sinistä hämärää talvisydännä. Sydänpuu loikoili pitkin pituuttaan polkumme varrella, aikoi aivan rauhassa lahota siihen. Ihailtavaa kiireettömyyttä siinä harrasti tuo sydämmellinen lahoava mietiskelija, oli tarjonnut kotinsa jo monelle toukalle. Jossain kelopuussa käpytikka tikutteli ja kolkutteli ja etsi iltapalaa. Saavuimme sillalle, vesi oli tummaa ja sulaa, hiljainen lirinä täytti tienoon vienolla äänellää. Sellainen oli sydäntalvi tammikuisena lauantai-iltapäivänä, jolloin pakkasmittari näytti miinus seitsemää, ja jolloin joulukuusi oli kannettu ulos pihalle.
Valokuvatorstain haaste: Sydäntalvi
,
,
Sydäntalven silmät ovat vielä sulana.
Kommentit