7.1.2007 Oppi kuntan takaa

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mitä me voimme oppia metsästä? Mitä uutta se voi antaa tiimityöskentelyyn? Esittäkää vastauksenne luovasti ilman kalvoja, kynää ja paperia laulamalla, runoilemalla tai näyttelemällä.

 

Olimme häpsingillä koko tiimi. Olimme tottuneet toisenlaisiin tehtäviin. Toimintajärjestelmiin, powerpointteihin.

 

Eilisessä kuusikossa aloin miettiä äskeistä tehtävää ja päädyin pohtimaan, onko kirjoittamisella ja metsän harventamisella yhteistä.

 

Molemmissa teen valintoja, valitsen sanoja, välimerkkejä, asioita, valitsen puun, jonka kaadan tai jonka jätän kasvamaan. Jos metsää ei harvenneta, siitä tulee vähitellen pimeyden valtakunta, liian täysi, jotta näkisi metsän puilta, jotta näkisi kauemmas. Sinne voi eksyä. Niin kirjoittamisessakin, jos puuttuu väljyys, jos on pelkkää rytöä, kukaan ei jaksa kulkea siellä. Lukija eksyy.

 

Kauneutta sielumme janoaa, jalkamme helposti kuljettavia kankaita. Mitä kauneutta on täysin kuolleessa maassa, jossa hapan neulaskarike on peittänyt kaiken alleen ja kuusen pistävät alaoksat tökkivät silmään?

 

Katson kuusikon alle. Ei sammalia. Ei kasveja. Kaiken kuolleen kuntan takaa pilkistää sitkeistä sitkein, käenkaali. Mitä opittavaa tässä olisi? Että olisi käenkaali. Että vihreyttä, elämän väriä, toivoa jaksaisin jakaa talven keskellä, silloinkin kun niskaa sataa pelkkää hapanta neulasta.

 

Sitten kesken ajatuksen, kuusi kaatuu toista runkoa vasten. Tulee konkelo. Kaatoyritys on epäonnistunut. Ähellän, ähkyn, olen suomalainen joka ähkyy puhkuu puhisee.

 

En huomaa kiveä, ennen kuin kipinät lentelee. Terä tylsyy, työn mielekkyys karisee. Samalla lailla kirjoittamisessa. Toisinaan  työkalut ovat tylsiä, aivot ei leikkaa, sanat jumittuvat, tulee konkeloita,  bensa loppuu, teräketjuöljy menee väärään tankkiin.

 

Eikä tiimityökään poikkea säännöistä. Kirjoittaminenkin on tiimityötä.