924274.jpg

Perennus, perenna,

aina joku syysleimukukka

                      jää meistä muistuttamaan.

                             helena anhava: murheellisten kuullen on puhuttava hiljaa, s. 12

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

                      *****

 

Kauneus ei kuole, kun jätät jälkeesi valon

                            Galina Punkkisen ajatuksia yhdistettynä

 

                      *****

 

Kukka, kun valo kypsyy.

 

                      *****

 

Ei kivet itke. Ei itke ei, mutta minä en ole kivi, minulla ei ole kivisydäntä, minä itken keskellä kylää, keskellä perjantaiaamua, keskellä ihmisvilinää, kun ovi on lukossa, ei aukene muurit, ei puhu kivet. Enkä yhtään välitä, mitä muut ajattelevat. Kun kuppi on liian täysi se läikkyy yli, alkaa valua, pilvissä on vesi  herkässä sinä päivänä,  ihmisen silmissä, eikä ne katso aikaa, ei paikkaa, enkä jaksa viedä niitä metsään kivenkoloon piiloon satamaan. Syrjäkylän pysäkillä tuntematon poika nostaa reippaasti kättä, ja sitäkin on mutkan takaa itkettävä. Tänä syksynä vesi on herkässä, pilvet sadetta täynnä. Vedestä kukat kasvavat, onnellinen, se joka vielä osaa itkeä.