Aika luopua, aika löytää

Runoja ja musiikkia Sammonlahden kirkossa pitkäperjantaina 10.4.2009.

 

 

 

 

1239631109_img-d41d8cd98f00b204e9800998e 

Isä on kuollut taas.

Tänään hän on kuollut tästä maisemasta.

Isättöminä seisovat kuuset

risti latvassaan.

 

Kun epätoivo tulee

ovat kuuset.

Kun toivo menee

ovat kuuset.

 

Minä pitelen niistä kiinni.

                      Eeva Kilpi

 

 

Kuusiruno on yksi Jukka Lehtisen esittämistä luopumisrunoista. Tuo runo oli tuttu isän hautajaisista, sai mielen matkaamaan takaisin niihin hetkiin. Runojen avulla käytiin läpi ihmisen menetykset: äidin, isän, lapsen, puolison, sisaruksien, isovanhempien, ystävän. Tuntui, että ketään ei unohdettu.

 

Jo ensimmäinen runo, joka kertoi äidin kuolemasta, tuli niin kohti, että nenäliina oli kaivettava esiin. Niin tutulta tuntuivat runojen  tunnelmat, räntäsade, kukkien laskeminen haudalla, tyhjä kiikkutuoli, yksinäinen kynttilä, selän kääntäminen maailmalle ja katseen nostaminen kohti ylhäällä olevaa avonaista, josta tuli valoa. Liikuttava oli kohtaus, jossa leikkitraktorin peräkärriin jäänyt hiekka kaadettiin pois avonaisen raamatun päälle. Ei tarvittu enää traktoria, ei hiekkaa leikkeihin, nyt hiekalla oli toinen tehtävä, pyhä toimitus, viimeinen siunaus. Maasta ja maaksi. Ja miten lohduttava oli runon sanoma, joka oli kohdistettu itsemurhan tehneille läheisille. Kaikki eivät jaksa, ja sekin on luonnollista. Sekin on armoa, että sen näin näkee, suurta armoa täällä suurten vaatimusten ja vahvuutta ihannoivassa maailmassa.

1239631206_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

 

 

”Suru on usein sanaton, niin kuin lohdutuskin. Mutta jos näiden sanojen ja sävelten sisältö voi olla jollakin tavalla tueksi askeleillesi, niin emme ole olleet turhaan koolla.” (Jukka Lehtinen ohjelmalehtisessä).

 

 Hyvin oli suru tavoitettu sanoiksi, puettu tunnelmiksi. Esittäjä hallitsi asiansa, malttoi pitää taukoja, tempo oli tilanteeseen sopivan rauhallinen niin että kuulija ehti päästä sisällä tunnelmaan, runot sopivan pituisia. Välimusiikki rytmitti sopivasti esitystä. Hieno, puhutteleva, ehjä esitys, kertakaikkiaan. Uskomatonta, että jotkut jaksavat vielä oman työnsä ohella valmistaa tällaisen esityksen. Pääosa runoista oli esittäjän itsensä kirjoittamia. Pari runoa oli Niilo Rauhalalta ja yksi Eeva Kilveltä. Ja uskomatonta, miten hienoja äänensävyjä ja  ihmisääni ja erilaiset soittimet saavat aikaan, sellaisia, jotka tunkeutuvat hennosti, hyvää tekevästi, vapauttavasti surun muurien ja patojen läpi.

 

Esityksen päätyttyä oli yhteinen kahvihetki. Se kirvoitti kirjoittamaan oman runon puhuttelevasta pitkäperjantain saarnasta, sanattomasta.

 

Hän seisoo ovenpielessä

nojaa keppiinsä

ulkopuolelta

katsoo kun kahvijono etenee.

Ei sano mitään,

lähtee pois.

Kukaan ei sano hänelle mitään

kukaan ei kysy,

miten päivä on mennyt,

kuinka hän on jaksanut oman surunsa kanssa

haluaisiko hänkin kupillisen.

 

Hänkin olisi halunnut

mutta vapisevin käsin kepin kanssa

kupin kantaminen ei onnistu.

 

Illalla hän laskee ääneen sanotut sanat.

Niitä on päivän aikana kertynyt kaksi:

Päivää.

Kiitos.

 

Huomenna pitkäperjantai jatkuu.

 

Tuo yksinäinen iäkäs mies seisoo edelleen mieleni ovenpielessä, nojaa keppiin ja odottaa. Miksi en kysynyt, haluaisiko hänkin kupillisen, miksi en juossut perään, kun hän lähti. Oliko hänellä ketään sinäkään päivänä? Olisiko hänkin halunnut vaihtaa muutaman sanan jonkun kanssa?