Niin kevyt hän oli lähtiessään, kuin kuuran henkäisy. Kuva ystävänpäivä aamulta, jolloin puut olivat kuurassa, hetkeltä jolloin hän viimeisen henkäyksen henkäisi. Keveys, valo, hiljaisuus, suuri rauha olivat juuri sillä hetkellä seuranani metsässä.

 

 

Heräsin aamukolmelta, nousin kirjoittamaan muistopuhetta. Puolentoista tunnin jälkeen se oli valmis, puhe oli valmis, puhe ystävästä, joka on lähtenyt, puhe jylhästä linnusta, joka oli lentänyt itään, rajan yli, kohti Viipuria, se oli matkalla kotiin. En ollut ollenkaan varma, pystyisinkö sitä puhetta pitämään. Pakko. Pakko oli ainakin kirjoittaa. Vaikka viime tippaan se jäikin.

 

Edellisenä päivänä vein kynttilän haudalle, ja käytävän toisella puolella oli avonainen, äsken kaivettu hauta, joka oli lankuilla ja peitolla peitetty. Ystävän hauta. Minua alkoi itkettää, kun tajusin, että seuraavana päivänä ystävä sinne laskettaisiin, maan uumeniin, kylmään ja pimeään hautaan.

 

Aamulla soitti veli, kysyi, oliko kantajia tarpeeksi. Hän halusi kuulla muistopuheen. Luin sen ääneen, vaikka loppupuolella alkoi ääni väristä pystyin sen lukemaan loppuun. Veli itki ja sanoi, että minun täytyy pitää se, niin paljon se koskettaa. Siitä sain voimaa ja pidin puheen, elämäni ensimmäisen hautajaispuheen. Eipähän jäänyt harmittamaan jälkeenpäin, ettei kukaan puhunut, niin kuin joskus on käynyt.

 

”Ristin jälkeen hauta, mutta siitä ei ole tapana puhua. Emme voi nähdä sitä, koska itse olemme hauta, ja kivi suullamme. Maailma on pysähtänyt ikuiselta tuntuvaan lankalauantaihin; Kristus yhä kuollut ja haudattuna meihin…Ainoa toivo on, että uskallamme nähdä haudan pohjaan saakka, itseemme. Jos pääsiäinen olisi ollut kertanäytös, olisimme lopullisesti menetetyt.”

Helinä Siikala