1269931.jpg

IsäSurun neljäntenä vuosipäivänä

 

Puhelin soi. Poliisista.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Sydän kurkussa: Onko TAAS tapahtunut jotain ikävää? Olen jatkuvassa valmiustilassa, minä päivänä tahansa voi taas poliisi tulla ja kertoa ikäviä uutisia. Sitten ne loppuvat, sitten ei ole enää ketään, kenestä kertoa.

 

Mutta ei, tämä poliisi on tutkijalautakunnasta, haluaa tarkentaa tietoja marraskuisesta ulosajosta seuraava kokousta varten. Ei, ei ollut lääkkeitä, ei, ei ollut määritelty sairauksia, ei ollut annettu ajokieltoa, kyllä oli oireita, näin jälkeenpäin ajateltuna ihan selviä, ei, ei  tutkittu. Poliisi kertoo, että rekka oli n. 60 – <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />70 m päässä. Laskin: 1 – 3 sekuntia myöhemmin ja olisi tullut yhteentörmäys. Silloin ei ehkä koskaan  olisi saatu tietää, miksi auto ajautui vastaantulevalle kaistalle suoraan rekkaa päin. Lopun ikää olisin saanut pohtia ja kysyä, enkä ehkä koskaan olisi saanut rauhaa.

 

1270029.jpg

 

Joskus elämä säästää. Nyt kaikki on niin selvää toisin kuin pikkuveljen kohdalla. Seitsemäntoista vuotta mietin kunnes annoin periksi. On kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Kuolemaa olen miettinyt koko ikäni. Nuorena meni koulukavereita, veli, joku sukulainen, nuoria kahdenkymmenen molemmin puolin, oli onnettomuuksia, vakavia sairauksia, oli lähtöjä oman käden kautta. En voinut käsittää, miksi niin nuorena, miksi, kun elämä oli vielä edessä, kun heitä olisi vielä tarvittu moneen. Nyt ajattelen heidän vanhempiaan, kuinka raskaita aikoja he ovat eläneet.

 

Luen Reko ja Tiina Lundanin kirjaa viikkoja, kuukausia. Ja ihmettelen, kuinka he ovat jaksaneet, kuinka he ovat kestäneet sen kaiken tuskallisen luopumisen. Joskus elämä säästää. Minut se säästi hitaalta riisumiselta – tällä kertaa. Luen Huovisen Pojan kuoleman, ja mietin, kuinka paljon rakkautta tarvitaan, että voisi läheisen pelastaa. Vanhemmat yrittävät kaikkensa, mutta mikään ei autanut, poika ajautuu tavoittamattomiin yhä syvemmälle masennuksen ja yksinäisyyden syliin. Joskus elämä ei säästä. Enkä voi kuin toivoa, että vanhaisä ja vanhaäiti jaksaisivat kysymysten keskellä huomiseen.

 

Kuinka helpolla olenkaan päässyt, kun vertaan heidän kohtaloaan. Vaikka tulee päiviä, jolloin kaikki tuntuu niin turhalta, ravistelen itseäni niskasta ja sanon: Hei haloo Ani

 

1269895.jpg

 

mitä sie oikein valitat, ajattele, miltä kaikelta olet säästynyt, kuinka paljon pahemmin olisi kaikki voinut mennä. Olisit voinut joutua hakemaan häntä pimeästä metsästä, etsiä yksin ja löytää kuolleena koneen hytistä tai polulta, ties mistä, sillä sydän voi pysähtyä milloin tahansa, missä tahansa.

 

Illalla käyn hautausmaalla. Otan ystävän mukaan ja autan häntä sytyttämään kynttilöitä. Pengon hänelle lumen alta kynttilälyhdyt, kysyn, onko niitä vielä. Toinen vielä, kaksi poikaa miulla täällä on, ystävä sanoo. Silloin hätkähdän hänen elämäänsä, kaksi poikaa, mies, miehen vanhemmat, kaikki samalla hautausmaalla, joskus elämä ei säästä.

 

Vien oman kynttilän isän haudalle, ajattelen neljän vuoden takaisia hetkiä, kuinka raskaita olivat viimeiset tunnit, kuinka työlästä jokainen hengenveto. Ja kun tuli se viimeinen, tuli rauha, helpotus, kun kaikki oli ohi. Ajattelin, että nyt isällä oli hyvä olla. Joskus elämä säästää, ajattelen äitiä, reilun kymmenen vuoden pituista saattomatkaa, mitä kaikkea siihen liittyi.  Kotona virittelen takkaan tulen, sytytän kynttilöitä ulos ja sisälle, kuuntelen musiikkia, ne kaikki tutut laulut silloin viimeisenä iltana. Viimeinen huuto vasten yötä...Joskus elämä säästää viimeiseltä pahalta, pahimmalta pahalta.

 

1269970.jpg