Eilen illalla sammutin valot ja tietokoneen, kuuntelin kellojen tikitystä ja hiljaisuutta ja omia ajatuksia. Se ei ollut vaikeaa, kun se oli väliaikaista ja vapaaehtoista eikä se ollut täydellistä. Pimeässä kynttilän valossa hiljaisuus tuntui hiljaisemmalta, juhlalta. Luopumalla saa enemmän. Tunnin sähkötön hetki on vaivaton toteuttaa, se on niin lyhyt hetki. Entä jos se kestäisi tuhat yötä? Jos tulisi maailmanlaajuinen savusumu, joka peittäisi alleen kaiken kuten Nalle Valtialan näytelmässä Tuhat yötä? Silloin pimeys ja kylmyys ei olisi enää hupia, vaan sen torjunta täyttä työtä.
<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Kasvoin ensimmäiset seitsemän vuotta sähköttä. Televisio tuli vieläkin myöhemmin, autoa meidän kotona ei ollut koskaan. Tänä päivänä tuntuu, että kaikki menee jumiin, jos sähköt menee. Mikään ei toimi, elämä ei suju, töissäkään ei voi tehdä muuta kuin mapittaa vanhoja papereita. Vasta silloin huomaa, kuinka sähköisessä maailmassa elämme.
Mistä kaikesta joutuu luopumaan, mistä saa luopua, jos ei ole sähköä. Vesi ei tule, lämmitys ei toimi, tieto ei kulje, viihde ei turruta, valo on luomua, netti ei kahlitse, jääkaappi- ja pakastin lakkaavat hurisemasta. Elämän monet mukavuudet ovat ulottumattomissa ja ulottuvilla. Ja kuitenkin seitsemän ensimmäistä vuotta sujui aivan onnellisissa merkeissä. Televisiota en nykyäänkään kaipaa.
Entä jos ei siedä sähköä? Ei voi mennä minnekään, kun kaikilla on kännykät, ei voi pitää yhteyksiä, kun kaikki hoituu netin tai puhelimen kautta, jota ei voi käyttää. Vesi on kannettava kaivosta tai järvestä. Entä kun se menee jäähän? Talo on lämmitettävä puilla, ruoka valmistettava hellalla, mutta miten saa ruokaa, jos ei pysty käymään kaupassa, jossa sähköä on joka paikassa? (lisää esim. http://www.suomensyh.fi/herkistyminen.htm). Suomessa ongelmaa ei vielä oikein tunnusteta, Saksassa ja Englannissa ongelmasta kärsii enemmän ihmisiä, siellä on jo sähköttömiä alueita. Veikkaan, että meilläkin seuraava sukupolvi on sairasta kansaa, kunhan mennään hiukan tässä sähkömagneettisessa valtakaudessa pidemmälle. Tuhannesti toivon, että olisin väärässä.
Monen asian arvon huomaa vasta, kun sen on menettänyt. Ja kuitenkin maailmassa on edelleen ihmisiä, jotka eivät tiedä sähköstä. Kasvihuoneilmiö koskettaa heitäkin, ja varsinkin heitä. Tasan ei maailmassa mikään mene, ei edes sähkön määrä.
Kommentit