Vuoden viimeisenä päivänä saimme suurenmoisen lahjan. Saimme lahjaksi ylimääräisen sekunnin. Ajatella, niin paljon aikaa, kuinka sen voisi käyttää. Mitä siinä ehtisi tehdä? Pitäisikö laatia etukäteen supersuunnitelmat asian suhteen.

Torkahdin ennen aikojani, radio oli päällä, jotta se häivyttäisi liialliset äänet, ilotulitukset, paukkeet, kumahdukset, jotka eivät kenties olisi olleet suotavia koiran korville.

Olin siis autuaasti unten mailla, kun kello lähestyi puoltayötä. Ja ykskaks mieleni ponnahti hereille, se kuuli vuoden viimeisemmät sanat, se pääsi sittenkin nauttimaan siitä ylimääräisestä sekunnista: Kuulin kun pehmeä ääni kysyi:

Mitn käytin mä  kanteleen?

Sitten alkoivat kellot soida. Vuosi vaihtui.

Kysymysmerkki oli se viimeinen sekuntti, se lahja.  Vuosi 2016 antoi minulle lahjaksi kysymysmerkin, jota edelsi lause. Siinä onkin miettimistä vuodeksi 2017. Että kuinka mä käytän kanteleen. Osaanko käyttää oikein.

Lause on Eino Leinon Hymyilevästä apollosta, joka taas kerran luettiin radiossa ennen vuoden vaihtumista.

Niin kerran leiviskästäni tilin teen, miten käytin mä kanteleen. En aina niin hyvin, aina tulee mieleen tilanteita, joissa olisin voinut toimia toisin. Jossa kantele viritteli aivan sopimattomia säveliä.