Kun päivän työt on tehty, metsät kävelty ja katseltu myrskyn kaatamat puut, takka lämmitetty, omenat kerätty ja tyrnit, voin aloittaa juhlan. Lötkötellä sohvassa, ottaa runokirjan käteen, Katsoa pohjoista taivasta ja vähän muutakin taivasta, ajatella, että Suomi täyttää sata vuotta ja kuinka hienon koosteen Jenni Haukio on koonnut satavuotiaasta ja satavuotiaalle.

Luen ääneen runoja koiralle, se loikoilee jalkopäässä, kunnes kyllästyy ja siirtyy omalle sohvalle nukkumaan. Sitten törmään jotenkin tuttuun lauseeseen: ei ole sota enää. Mietin hetken, miten se kuulostaa niin tutulta, kunnes muistan erään haaveen. Ei ole sota enää. Vaikka onkin. Niinhän se meni, eräs runokirja, jota ei koskaan julkaistu. Googlaan, tunteeko gee sen, mutta ei tunne. Nyt tiedän, että lause on julkaistu, sen on kirjoittanut Elvi Sinervo. Runon nimi on Elokuu 1945, siitä kolmas kappale menee:

 

                     Katso kuinka onnellinen olen

                     ja kuinka ihana on vanha maa.

                     Sillä tänään on rauha.

                    Poikani, ei ole sota enää.

                    Anna minun itkeä onnesta

                   sinun tulevaisuutesi tähden.

 

Ihmeellisiä ovat sanat, ihmeellisiä on lauseet, ihmeellistä on, että joku on voinut keksiä saman lauseen jo ennen minua. Ja ihmeellinen on sanojen voima, miten ne levittävät muistoja eteen, tuovat mieleen ihmisiä ja tapahtumia vuosien takaa. Miten moni runo on tuttu jostakin lausuntatilaisuudesta, miten elävästi palautuu mieleen se ihminen, joka aikanaan esitti sen runon siellä ja siellä. Ja olihan siellä useampi runo, jonka itsekin olen jossain esittänyt. Silloin tilaisuuden jännitys on estänyt tuntemasta kaikkea sitä, mitä runoihin kätkeytyy. Nyt liikutus lepattaa lähellä.

Juhla jatkuu taas jonain iltana samoissa merkeissä.