Vuoden viimeinen auringonlasku on takana. Viimeinen hämärä oli oranssiin vivahtava. Ehkä olen kuunnellut liikaa äänettömiä tapetteja, niiden keltajuovaista puhetta, niin että sekoan jo sanoissakin, liikaa yksinäisten kellojen raksutusta. Tänään toivotin: hyvää viimeistä vuotta. Ja kun huomasin erheeni korjasin: hyvää viimeistä päivää. Ja minun kun olisi pitänyt sanoa: hyvää vuoden viimeistä päivää. Vaikka ei se minun toivotuksista miksikään muutu, mikään ei muutu, toivotin jotain tai olin toivottamatta, elämä kulkee kulkuaan, toivon tai olen toivomatta. Mutta olin ihan nolona, en ymmärrä, kuinka voin noin sanoissa sotkeutua. Illalla vein kamppeet työpaikalle, oli jo ihan pimeää, laitoin kengät kuivumaan, kävin saunassa ja kuuntelin pauketta. Kuin olisi sota. Ja onhan se aina jossain. Ulkona tai sisällä, jossain kaukana ulkomailla tai ihan lähellä sisällissota omassa sisimmässä. Mietin vuoden kohokohtia, niitä tuli sittenkin aika monta tapausta, yhteistä niille jonkinlainen kohtaaminen tai vaikean kuilun yli pääseminen, hetki, jolloin on helppo hengittää tai hetki, jolloin huomaa, ettei sittenkään ole yksin tässä maailmassa. Luen Sirkka Turkan runoja, vaikka astiat ovat tiskaamatta, tupa lämmittämättä ja siivoamatta. Minä se olen, kirjoitin ylös muutamia kohokohtia, se helpotti tätä hailakkaa oloa:
<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
nauriita Marian kyyneleet
me olemme hänen (=Jumalan) peukalonjälkensä avaruudessa
sipuli on nöyrä, se on multaan kätketty kyynel, pelkkää kaipuuta ja ajatuksen renkaita
sillä kuolema on täynnä musiikkia, jossa rautaiset portit
ruoho on kuolleitten puhetta ja sitä nousee taas
ja rakkaus vaeltaa yhä, kerjäläinen
(Otteita Sirkka Turkan runokokoelmasta Minä se olen vuodelta 1976).
*****
Runojen innoittamana tein oman muunnelman. Näitä pitäisi saada syntymään lisää, kun on runokurssi tulossa ja sinne etukäteistehtävä. Tuntuu, että sanat ovat jättäneet, ne ovat kuin muuttolintuja, jotka ovat lähteneet valoisimpiin maihin, lämpimimmille seuduille. Tässä vuoden viimeinen runoni, tänä vuonna ei ole runovarasto paljoa kasvanut, välillä olen ajatellut jo hylätä kokonaan runouden mutta ehkä vielä innostun
kuin kauriita kyyneleet
niin säikkyjä
pimeässä kirkastuvat äänettömiksi
puroiksi, johon
luminen metsä
kotimaata vailla kuin jänis
piiloutuu itseltään
lumitassunjälkiä me olemme,
puiden itkuja ja nauruja,
tuuli ne nielaisee,
olemme
Hänen sormenjälkensä taivaalla, tähdistä tehty
rakkaus
kuin koditon tuuli
repaleinen kerjäläinen
äärettömyyttä tavoittaa
sitä tavoittamatta
*****
Valoisaa huomista jokaiselle päivälle
ja jokaiselle lukijalleni
lämmin kiitos teille tämän vuoden kohtaamisista
Kommentit