2192818.jpg

 

Vuoden viimeinen auringonlasku on takana. Viimeinen hämärä oli oranssiin vivahtava. Ehkä olen kuunnellut liikaa äänettömiä tapetteja, niiden keltajuovaista puhetta, niin että sekoan jo sanoissakin, liikaa yksinäisten  kellojen raksutusta. Tänään toivotin: hyvää viimeistä vuotta. Ja kun huomasin erheeni korjasin: hyvää viimeistä päivää. Ja minun kun olisi pitänyt sanoa: hyvää vuoden viimeistä päivää. Vaikka ei se minun toivotuksista miksikään muutu, mikään ei muutu, toivotin jotain tai olin toivottamatta, elämä kulkee kulkuaan, toivon tai olen toivomatta. Mutta olin ihan nolona, en ymmärrä, kuinka voin noin sanoissa sotkeutua. Illalla vein kamppeet työpaikalle, oli jo ihan pimeää, laitoin kengät kuivumaan, kävin saunassa ja kuuntelin pauketta. Kuin olisi sota. Ja onhan se aina jossain. Ulkona tai sisällä, jossain kaukana ulkomailla tai ihan lähellä sisällissota omassa sisimmässä. Mietin vuoden kohokohtia, niitä tuli sittenkin aika monta tapausta, yhteistä niille jonkinlainen kohtaaminen tai vaikean kuilun yli pääseminen, hetki, jolloin on helppo hengittää tai hetki, jolloin huomaa, ettei sittenkään ole yksin tässä maailmassa. Luen Sirkka Turkan runoja, vaikka astiat ovat tiskaamatta, tupa lämmittämättä ja siivoamatta. Minä se olen, kirjoitin ylös muutamia kohokohtia, se helpotti tätä hailakkaa oloa:

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

nauriita Marian kyyneleet

 

me olemme hänen (=Jumalan)  peukalonjälkensä avaruudessa

 

sipuli on nöyrä, se on multaan kätketty kyynel, pelkkää kaipuuta ja ajatuksen renkaita

 

sillä kuolema on täynnä musiikkia, jossa rautaiset portit

 

ruoho on kuolleitten puhetta ja sitä nousee taas

 

ja rakkaus vaeltaa yhä, kerjäläinen

 

(Otteita Sirkka Turkan runokokoelmasta Minä se olen vuodelta 1976).

 

 

*****

 

 

Runojen innoittamana tein oman muunnelman. Näitä pitäisi saada syntymään lisää, kun on runokurssi tulossa ja sinne etukäteistehtävä. Tuntuu, että sanat ovat jättäneet, ne ovat kuin muuttolintuja, jotka ovat lähteneet valoisimpiin maihin, lämpimimmille seuduille. Tässä vuoden viimeinen runoni, tänä vuonna ei ole runovarasto paljoa kasvanut, välillä olen ajatellut jo hylätä kokonaan runouden mutta ehkä vielä innostun

 

 

kuin kauriita kyyneleet

niin säikkyjä

pimeässä kirkastuvat äänettömiksi

puroiksi, johon

 

luminen metsä

kotimaata vailla  kuin jänis

piiloutuu itseltään

 

lumitassunjälkiä me olemme,

puiden itkuja ja nauruja,

tuuli ne nielaisee,

olemme

Hänen sormenjälkensä taivaalla,  tähdistä tehty

 

rakkaus

 

kuin koditon tuuli

repaleinen kerjäläinen

äärettömyyttä tavoittaa

sitä tavoittamatta

 

 

*****

 

Valoisaa huomista jokaiselle päivälle

ja jokaiselle lukijalleni

lämmin kiitos teille tämän vuoden kohtaamisista