Maat, metsät hiljenneinä
ja tuulet tyyntyneinä....
 
1112758.jpg
 
Joulun Valoa, Rauhaa ja Sinisiä hetkiä
 
Kiitos kuluneesta vuodesta
kaikille blogiystäville
siitä, että olen saanut vierailla teidän sivuillanne
kaikesta siitä ravinnosta,
kaikesta hyvästä
lohdusta ja kauneudesta ja kohtaamisen ilosta
 jota olette silmille, korville, mielelle ja sielulle
tarjoilleet
 
 Onnellisia Päiviä Tulevaan vuoteen 2008
 
Ani, Mehtäsielu
 
Alla joulukertomus, kirjoittettu viime vuonna adventtikertomuksena Teletopeliuksessa. Teemana oli kaksi
 

Toinen adventti, toinen toive <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kaksi:

Että  yhtä olisivat 

 

He ovat pohrustaneet pitkän matkan, ensin polkua pitkin, sitten umpihangessa mäntykankaalla. Aurinko on sulattanut jääpuikkoja mäntyjen oksiin. Kuinka erimuotoisia niitä onkaan. Sitten he ovat laskeutuneet mäen alas, suolle. Suon laidalla on romahtanut lato. Lunta on polvia myöten. Hengitys huuruaa ja alkaa värittää kulmakarvoja valkoisiksi. Pakkanen paukuttelee puiden kylkiä.  

     Poika katsoo sinertävän puhdasta lunta keskellä avosuota lammen rannalla. Aavaa on, ei mitään jälkiä, ei edes hiiren piiperöisiä. Kunnes puuttoman rämeen keskellä on muutama tassun jälki, pari pitkää loikkaa, pari painaumaa, ja sitten: ei mitään. Aurinko on jo laskeutumassa puiden taa. Hiljaisuus välkehtii kiteissä. Jossain suon takana metsän kätköissä jyrkänteen suojassa uinuu töyhtökorvainen oranssisilmä.  

     Aikuinen ottaa kepin ja alkaa huiskia varovasti lunta painauman reunalta. Sieltä paljastuu jotakin pehmoista, lumeakin valkoisempaa. Poika kokeilee kädellä. Karvaa. Sitten tulee jotain punaista. Pieniä pisaroita lumessa. Jäätynyttä verta. Keppi työntyy syvemmälle lumeen. Ihmeellistä mustaa pilkistää, pehmeää ja jäntevää.  Tassu! Ja kohta toinen. Pupu parka, poika sanoo ja silittää tassuja, huuhkajan saaliin jäänteitä. Nyt saa toivoa, aikuinen sanoo, kaksi toivetta. Että jaksaisi olottaa, pienempi sanoo. Isompi pyöräyttää tassuilla suuren ympyrän ilmaan. Että he yhtä olisivat, aikuinen sanoo.  

     Että he olisivat yhtä sittenkin, kun elämä on öinen lato, jonka hirret retkahtavat. Sittenkin kun elämä on upottava avosuo, kylmennyt kuutamoyö, jossa huuhkaja saalistaa. Että he yhtä olisivat, kun poika katsoo kuvaansa kesäisen lammen pinnasta ja huomaa, että häntä on kaksi. Että on oikea ja väärä, maa ja ilma, jänis ja huuhkaja, isä ja äiti, upottava suo ja kantava kangasmetsä. Että kaikkea sitä hän mukanaan kuljettaa koko ikänsä.

     Että he olisivat yhtä, että oikea käsi tietäisi, mitä vasen etsii, että sovussa osaisivat elää. Sittenkin kun poika saapuu retkiltään lammelle ja heitä on kaksi. Että he yhtä olisivat. Silloinkin, kun lato romahtaa, kun heinien kodista tulee tuimien tuulien talo, pallerojäkälän päänalunen. Että silloinkin voisi rauhassa nukahtaa, kun heitä on enää yksi, että silloinkin he yhtä olisivat, kun kukaan ei enää suolle saavu.

 

 

1117691.jpg