Tyttö juoksee, tyttö juoksee yhä kovempaa läpi holvien, tyttö kasvaa, kaiku jää, tyttö ei, vaikka huudan, tyttö ei enää vastaa. Kaiku palaa, siinä värähtää menneet askeleet, tämä päivän ja huomisen. Enkä saa selvää, minäkö se olin, se tyttö, joka joskus juoksi punaisissa tennareissa, jota yritän saada kiinni kuin kaikua, kuin heijastusta lattian pinnasta. Lopulta päädyn ovelle. En vielä tiedä, onko se lukossa vai auki, ja jos on, mitä sen takana on. Kaiku ei sitä kerro, silläkin on salaisuutensa mutta uskon, että siellä on joku valo, jotakin pehmeämpää kuin tämä kivikova aika.