Tehtävä huomiseen pikkujouluun: Tuo joku pieni lahja, joku käytetty tavara / juttu johon liittyy joku juju tai tarina.

Haluaisin antaa jotakin kaunista, jotakin kirkasta ja valoisaa, jotakin läpinäkyvää. Mutta en voi, kun sitä ei enää ole, kun se suli jo pois. Onneksi minulla on kuva ja pala pärettä ja sanat

 

DSCN6341.jpg

siis toimeen; tässä eileniltainen aikaansaannos

 

Hyvä Ystävä, tämä on tarina jäästä, linnusta, haavan palasta:

Oli tavallinen päivä, harmaa ja tihkuinen kuten kaamosajanpäivät tuppaavat olemaan. Saavuimme Sisun kanssa lenkiltä kotipihalle. Lumikola roikkui toimettomana seinustalla. Huomasin, että sen helmassa riippui jotakin kirkasta. Räystäältä tipahtaneet vesipisarat olivat jäätyneet. Lumikolan kyynel. Tunteekohan se itsensä tarpeettomaksi ja masentuneeksi, kun lumi on hävinnyt? Kuten usein mekin ihmiset. Irrotin jääkyneleen varovasti ja vein sisälle. Minusta se oli kaunis. Niin kirkas ja niin helposti särkyvä. Varoen asetin sen pöydälle ja kuvasin sen. Se oli kuin lintu, jäälintu, lumikolan kyynel, sulava sydän. Kun myöhemmin otin kuvan esille huomasin, kuinka valo oli taittunut sydämen kohdalta muodostaen siihen uuden kuvion.

Olen lukenut legendoja joita on kerätty Karjalasta 1930-luvulta ja joita ihmiset ovat toisilleen kertoneet. Tein jäälinnusta oman legendan:

Kun Vapahtaja oli vielä pieni, ja pahat ihmiset vainosivat häntä, tuli lintu ja peitti lapsen siipiensä alle. Näin lapsi pelastui. Silloin Jumala sanoi linnulle: Tästälähin olet sinä oleva kirkas kuin lasi, päästät valoa lävitsesi ja lohdutat sillä kaikkia pimeydessä vaeltavia ihmisiä. Ja sydämesi paikalla, siinä kohtaa, jossa lapsen sydän oli, loistakoon ikuinen valo.

Olen ollut Valamossa ja oppinut hiukan jotakin ikoneista. Ikonin edessä emme katsoa pelkästään kuvaa, vaan kuva katsoo myös meitä. Samalla katsomme myös tuonpuoleiseen, se on ikkuna johonkin tavoittamattomaan, johonkin salaisuuteen. Kun olemme hiljaa, kuva alkaa puhua ja

tehdä tilaa meissä niin että lopulta olemme osa sitä tapahtumaa. Ikoniin maalataan myös valo. Kun katson kuvaa, minusta tuntuu, että siinä on Pyhä Äiti ja Pyhä lapsi ja Pyhä Valo. Tai ehkä siinä on enkeli. Kun katson kuvaa, päässäni alkaa soida P. Mustapään sanaton laulu:

Tein lasinkuultavan laulun, / älä luule, että voit sen alta paeta. /

Siihen jäät ja siinä aina soit.

 

Ja laulu, jonka laadin, / oli aivan sanaton. /

Olet kaunein, mitä tiedän, / olet kaunein, mitä on.

 

Olet kaunein, mitä tiedän, olet kaunein, mitä on.  Tarkoittaako se kuvan lintua, vai valoa, joka siivilöityy sen lävitse, vai kuvaa, joka valosta muodostuu? Vai tarkoittaako se kuvan katsojaa?

Otan kuvan ja liimaan sen haapa-päreen päälle. Päreeseen ja haapaan liittyy monta tarinaa, jotka koskevat sukuani ja menneitä ihmisiä. Se on höylätty isän pärehöylällä, sen on höylännyt rakas puolisoni, joka on jo siirtynyt autuaammille haavikoille. Haapa on kasvanut lapsuuskotini metsässä. Siellä se on humissut aikansa, kerännyt itseensä sateen ja tuulen laulut, auringon lämmön, kaikkien päiviensä valon.

Toivon, että kun jonain päivänä elämä tuntuu raskaalta, voisit ottaa tuon puupalan käteesi ja tuntea, mitä on keveys; kun elämä kolhii, voisit silittää haavan pintaa ja tuntea sen sileyden; kun elämä tuntuu toivottomalta ja rosoiselta, toivon, että löytäisit haavan valon. Ja kun olet uupunut, surullinen, väsynyt kaikkeen, toivon, että jaksaisit nostaa sielusi haapapäreen pinnalle ja purjehtia yli pimeän yön uuteen aamuun, toivon maahan. Toivon, että tämä haapapäre auttaisi muistamaan, ette se, lintu ja Sinä, me kaikki olemme Jumalan kuvia, niin kauniita.

Kun katsot kuvaa, toivon, että muistaisit P. Mustapään sanat, ne ovat juuri Sinulle:

Olet kaunein, mitä tiedän, olet kaunein, mitä on.

 

Kaunista, kirkasta ja valoisaa Adventin aikaa Sinulle