Tänään

tienpenkalla pajunkissat (!!)  avautuivat ja puna-apila ja päivänkakkara kukki. Jossain päin Suomea on jo talvi, meillä ei lumesta tietoakaan.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tänään

satoi, kävelin <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />9 km laavulle ja haaveilin nuotiohetkestä, jossa voisin kuivatella vaatteet

Tikut olivat kuitenkin kastuneet repussa, laavunkin tikut olivat ihan kosteita, eikä tulenteko onnistunut. Join puolukkamehua, mietin jaksanko takaisin ja hoin itselleni: pysy lämpimänä, älä anna lihasten kylmettyä, nyt saapasta rivakasti saappaan eteen.

 

Tänään

mietin maisemia, mitä kaikkea olimme yhdessä tehneet niissäkin maisemissa, kuinka ne olivat muuttuneet, ja kuinka olin jo unohtanut reitit ja kuinka muisti puski unohtuneita hetkiä kuin paju kissojaan.

 

Tänään

kun olin selvinnyt kotiin, kaasin saappaistakin monta desiä vettä.

 

Tänään

oli vuosi sitten viimeinen yhteinen ilta. Muistan, kuinka näytti, että tie johti suoraan taivaaseen, niin alhaalla hennosti punertavat pilvet, kun palasin illalla suolta kotiin. Kuin olisi lumipeitteiset vuoret ilmestyneet silmien eteen. Mietin: mitä tämä merkitsee, kuka nyt lähtee. Oliko se valaistumisen hetki? Suuri rauha oli tarttunut lammenpinnasta, johon aurinko oli viimeiset säteet heittänyt.

 

Tänään

 laitoin kynttilät haudoille ja kotiin. Geelikynttilä riehaantui ja oli vähällä syttyä tulipalo. Sain matolla tukahdettua.

 

Tänään

illalla vietin hämärähyssyä, sinistä hiljaisuutta.

 

Huomenna

on pyhäinpäivä. Sain kutsun juhlaan. Harvoin ruskeassa kirjekuoressa on ollut niin paljon mieltä lämmittävää. Ajatella, että minutkin kutsuttiin.