Ollinpäivä on vielä nuori, eikä aamutyyneys aavista vielä mitään tulevasta Astasta. Voi rauhassa mennä vaikka aamu-uinnille.

 Illalla ihmettelen hiljaisuutta, kun yksikään lintu ei laula, ei sirkka siritä, ei sudenkorento liihottele. Ei perhosia missään. Vain vakava hiljaisuus laskeutuu ylle seutujen. Joku ihmeellinen yksinäisyys valtaa maiseman.

Yöllä,  kun Olli on vaihtunut Astaksi,  räiskii, jyrisee, rymisee, ropisee. Taivaan murinat ovat valloillaan.

Näen unta, että olen autossa ja isä sanoo, ettei ole pelättävää, kun sataa ja ollaan kumipyörien päällä. Koko meidän perhe on tunkeutunut autoon ja meillä on kuuma ja ahdasta.

Herään ukkosen jyrinään ja salamointiin. Hellejakson tyypillinen päätös on käsillä. Koira tulee ja laittaa kuonon mahan päälle, ehkä sitä pelottaa, ehkä se on ymmällä, ehkä sekin on nähnyt jotain ukkosunta. Ajattelen, että pitäisi lähteä kotiin (olemme koiran kanssa hellettä paossa ison kiven takana, siis naapuripitäjässä) mutta en uskalla lähteä.





Perjantaipäivän mittaan alkaa seljetä se, mikä selkenee vasta päivien, viikkojen ja kuukausien kuluttua. Mutta jo nyt voi sanoa, että luonto näytti luontonsa, sen rajuimman puolensa, metsää on kaatunut, ja paljon, tiet ovat poikki, veden- ja sähkönjakelu takkuaa, puhelinyhteydet eivät toimi. Suurtuho.
Meidän seudut säästyvät vaurioilta mutta Simpeleen ja Sulkavan tutuilla on ollut melkoiset rytinät. Ajattelen heitä, jotka ovat olleet myrskyn keskellä, millaista se on ollut. Jos on istunut autossa ja metsää on alkanut kaatua ympäriltä ja puita tullut auton tai talon päälle. Tai peltikatto kiertynyt rullalle. Ainakin siinä ihminen tuntee pienuutensa.

Mieleen tulee viinimarjan poiminta kotipihalla vuosia sitten. Sirkat sirittivät, aurinko paistoi lempeästi, syyskesä kauneimmillaan. Ja sitten yhtäkkiä ääni kuin olisi peltikattoa revitty irti. Käännyin katsomaan: ei, ainakin navetan katto oli paikoillaan. Käännyin ympäri. Tuvankin katto sijoillaan.  Ja silloin näin. Se oli kauhea tunne kuin unessa olisi ollut. Aivot sanoivat: juokse! Mutta jalat eivät toimineet. Ja koko ajan se tuli lähemmäksi. Koivu. Se oli kaatumassa päälle. Niukin naukin selvisin alta pois. Se rojahti suoraan marjaämpärin päälle, paikkaan, jossa olin seisonut. Pieni paikallinen pyörremyrsky oli katkaissut koivun keskeltä ja lähettänyt sen kaatumaan kohti marjanpoimijaa.




Jos yhden puun kaatuminenkin vavisuttaa niin kuinka paljon vavisuttaa silloin, jos sadat rungot ympärillä alkavat kaatua. Suurimmat aukot ovat arvioiden mukaan 20 ha ja arvioidaan, että puuta olisi kaatunut 100 000 kuutiota. Mistään pienestä myrskystä siis ei ole kyse. Ilmasta otetuissa kuvissa puut lojuvat pitkällään kuin laatikollinen tulitikkuja olisi viskattu maahan.

Loma alkoi, mutta ajatukset askartelevat myrskyssä. En tahdo saada niitä lomataajuudelle. Päivällä sentään Jukka Perkon virsisovitukset hiljensivät. En muista, että koskaan olisi ollut kirkossa niin hiljaa ihmiset kuin tänään. Sama hiljaisuus kuin myrskyä edeltävänä iltana. Saksofi pysähdytti ja avasi sydämen apposen auki. Aina ei myrskyn tarvitse olla rytinää. Saarnasta jäi mieleen edesmenneen Jaakko Eleniuksen ohje: ”Hyvä saarnassa on vain yksi asia. Mutta ellei asiaa ole, niin se ei ole hyvä saarna.”




Sama ohje pätee myös blogikirjoitukseen. Tämä ei ole hyvä kirjoitus. Siksi olen vaiennut.