Joka  vuosihan se oli sitä samaa pientä kutinaa varpaidenpäissä ja sorminivelissä ja otsalohkolla. Tiedättehän tuon? Että joko nyt, jospa nyt tänä vuonna, entäs jos tänä kesänä. Että tapahtuisi jotain mullistavaa, jotain kivaa, tulisi ihan oikea kesä, sellainen jotakin kivaa ja pientä ja jopa että tapahtuisi suuri mullistus ja haluaisi viettää vähän aikaa rannalla, vaikka edes yhden yön tai jopa viikonlopun tai jos sitten rohkaistuisi ja olisi peräti kokonaisen viikon koiran kanssa.

No, ei tämä kevään korva tehnyt poikkeusta. Mieli halaji siinä polttopuita pilkkoessa haaveilemaan kaikenlaista kesästä. Kesällähän pitäisi olla lämmintä, vapaata, ei huolia, ihmisiä ympärillä, pikku matkoja ja vähän kulttuuria, sellaista kevyttä, kivaa ja kaunista, sellaista ihan oikeaa elämää, joka kuitenkin sopivassa määrin uppoaisi sieluun asti ei kipeästi pistäen tai polttaen vaan sillälailla lempeästi silitellen. Kuten joku hyvä taide-esitys, tai luontokokemus, tai hyvä koskettava musiikkikappale tai syvällinen keskustelu.

Niin missään vaiheessa ei haaveissa ollut tukalaa hellettä ((välillä lämmintä yli 30 astetta ja metsässä kävelyä lähes 20 km ja paarmoja lisämausteena), väsymystä (miten monena työpäivän iltana meinasin nukahtaa rattiin metsästä palatessa), vaarallisia tialnteita,  auton hajoamista(2,5 kk auto-ongelmia), unettomia tunteja miettiessa millä seuraavalla viikolla pääsisi töihin, ei päälle hyökkääviä ampiaisjoukkoja (tallasin viiteen ampiaispesään, pahimmassa sain ainakin 12 pistosta), ei taistelua itsensä kanssa siitä, olisiko pitänyt mennä pelastamaan hukkuva koira vai ei, sitä taistelua kävin koko kesän), eikä varsinkaan sen tosiasian tunnustamista, että ei pysty omia mittoja täyttämään missään suhteessa, ei ollut haaveissa häpeän kohtaamista tai epätoivoa, kun kaikki hajoaa, eikä osaa, ei pysty, ei jaksa, ei tiedä, miten asiat korjata.

Ei haavekesään kuulu niitä kipeitä kysymyksiä, mistä tässä elämässä oikein olikaan kysymys, ja mistä kuolemassa ja mistä ihmisyydessä. Ei kysymystä siitä, miltä tuntuisi jos olisi valinnut toisin silloin kun jäät teki lähtöä, jos ei olisi jäänyt rannalle töllistelemään vaan syöksynyt sinne sekaan. Ehkä sitten ei olisi tullut ollenkaan enää kesää, kaikki elämän kesät olisikin jo ollut elettynä. Kuka tietää, kuka sanoo, miten olisi käynyt, olisiko tullut ensin järven painoinen vesi päälle ja sitten mullan painoinen maa.  Ajatella että jos ei enää ikinä olisi päässyt uimaan, eikä heräämään lintujen lauluun, eikä kohtamaan enää ketään.  Olinko koskaan ollut lähempänä omaa kuolemaa?

Vaikka elämä välillä tuntuu riipivän ja raastavan ja mieli painuvan väsymyksen syövereihin ja yksinäisyys musertavalta, niin sittenkin, mikä ihmeen yksinäisyys. Eikö ihminen olekin vasta silloin yksin lopullisesti, kun viimeinen hengenveto on menossa. Entä jos Ikinä ei  enää kävelisi järven rantaan vapaapäivän aamuna, eikä kävisi illalla nukkumaan, ei tulisi enää koskaan Kursiiviin tai avaisi työpaikan ovea. Miten ihmeellistä on elämä että niin voi vielä tehdä. Kun sitä alkaa miettiä, ei sitä käsitä, kuolemaa ei ymmärrä eikä sitä tajua, kuinka lähellä se oli, vain pieni toisenlainen valinta….. Ei käsitä, että kesä on, eikä muuta tarvita kuin se että se on.

 

(Kursiivin syyskuun kotitehtävä: Kesä)