Tehdään hyvillä mielin töitä se aika mitä jäljellä on.

 

Työviikko takana. Odotusta, kukaan ei lopulta tiedä, mitä tulossa on. Yhdet neuvottelut loppusuoralla, toiset alussa. Eilen tuoksui jo keväältä, aurinko sulatti teitä, puroja syntyi mieleen. Ihan kuin olisivat olleet paikalla, he kaikki, läheiset siinä illassa, kun aurinko teki laskua, kun pilkoin puita, haikeus myllersi sisällä, kuin muokkauskone avohakkuualueella olisi kääntänyt jokaisen kiven ja kannon ylösalaisin, niin suuri ikävä.

 

- Tehdään hyvillä mielin töitä se aika mitä jäljellä on. Mikä on tämä lause? Ihan tavallinenko repliikki.

 

Miten paljon sanojen merkitys riippuu tilanteesta, ympäristöstä, hetkestä, jossa se on sanottu. Joku lause voi saada uuden merkityksen, suuren viisauden päivien mentyä, elämän näytettyä uuden tien.

 

Se aika, mikä jäljellä on.

 

Ymmärrämmekö me sitä? Aikaa. Joskus sitä ei enää ole, sitä  joka sen sanoo, ei sitä tiedä sillä hetkellä,  eikä se, joka sen kuulee, aavista, että sanoja on viimeistä päivää terveenä, siinä sanomassa. Ja sitten tulee suruviesti, se pysähdyttää jokaisen, niin harvinaisia nämä ovat töissä olleet, ja nyt jokainen hiljentyy, ymmärtää, että oma lähtö taas yhtä ihmistä lähempänä. Jokainen tajuaa, että  yyteet ja lamat ovat pieniä murheita kuolemansurujen rinnalla.

 

Ja juuri kun olin ajatellut, että nyt nämä loppuivat ystävänpäivän viestiin, niin ei, me olemme siinä iässä, että yhä kiihtyvällä tahdilla näitä tulee, suruviestejä, kuolinsanomia,  jotka vievät mukanaan tutut kasvot, jotka palauttavat mieleen yhteisiä hetkiä, kohtaamisia, ääniä, sanoja. Osaisipa itsekin sanoa jonkin noin syvän ajatuksen, sitten kun viimeisen lauseen vuoro tulee.

 

Tehdään hyvillä mielin töitä se aika mitä jäljellä on. Tämänviikkoisen suruviestin äärellä töissä hiljennyimme. Meitä on nyt yksi vähemmän.